Hän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.
Yhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti heille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:
"Emma, jää hyvästi!… ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka olet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina kevyet, tiesi kirkas… Kun sinun on kuljettava elämän taival… raskaan elämän… Sinä pieni, valkea tyttönen… Kulje varovasti, elä loukkaa itseäsi!… Oi, minä heittäydyn teräville kiville, jotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun hymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo nyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti murheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet… Sinun on oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt olla. Lapseni, ole siunattu… siunatut… molemmat."
Hän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna… Vähän ajan päästä hän mutisi: "Tulee pimeä… ei Rinkilään tänään… mennään kotiin… tulee pimeä ja kylmä… Gunvor… minä en näe sinua…"
Gunvor kumartui hänen puoleensa… samassa hän henkäisi syvästi, ja kuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.
XI.
Olo tuli niin hiljaiseksi noissa kahdessa pienessä huoneessa. Toisessa oli Kjeld ruumislaudalla ja toisessa istuivat äiti ja tytär. Usein avasi rouva Kjeld ovea, otti Gunvoria kädestä ja meni ruumiin ääreen. Gunvor näki nuo valkeat kasvot: ne olivat teräväpiirteiset ja liikkumattomat. Hänestä tuntui, kun hän katseli noita kasvoja, että jokin käsittämätön tuli hänen läheisyyteensä. Häntä ei ollenkaan peloittanut tuo kuolema, josta hän oli kuullut puhuttavan, mutta jota hän ei ollut koskaan nähnyt.
Gunvor oli paljon sisällä. "Mene vähän liikkeelle, rakas Gunvor", sanoi rouva Kjeld, ja Gunvor meni ulos. Miten kaikki nyt oli kummallista ja tuntematonta. Kaikkeen oli tullut jotain uutta, jota Gunvor ei ollut ennen huomannut. Puut tien varrella läpisyttivät lehtiään. Tuontuostakin suhahtivat ne kaikki. Syvä kuiskaus syntyi, kulki niiden läpi ja katosi. Niityllä oli joitakuita kukkia, ja tuolla seisoi se kirjava lehmä, joka aina oli katsoa töllötellyt isää ja häntä, ja tuolla seisoi se hevonen, jolle hän kerran antoi pari hapanta omenaa.
Mutta nyt ei hän enää kulkenut isän kanssa näitä katselemassa. Ja siksi hän tahtoi kotiin…
Ennen oli hänestä kaikki tuntunut hyvältä, valoisalta ilolta, ja hänen kyyneleensä eivät olleet raskaita. Nyt lähestyi häntä elämän suuri kummallisuus. Hän tunsi surun.