Ah, noita iltoja, jotka tulivat kätkemään taloa, pimeyttä, joka hiipi puiston surullisten puiden takaa noihin kahteen pieneen kamariin! Usein illoin ei ollut pelastusta pimeydeltä. Ennen oli pimeys seisoskellut ulkopuolella, nyt se tunkeusi sisään hänen luokseen, aivan hänen nuoreen sieluunsa.
— Pastori Johannes Kjeld haudattiin hiljaa. Vähän lähetettiin kukkia hänen arkulleen. Ei pidetty puheita hänen haudallaan, mutta eräs kaupungin pappi luki rukouksen. Saatto oli pieni, mutta moni tuossa saatossa kulkevista kiitti sitten, kun hauta oli luotu umpeen, rouva Kjeldiä siitä, mitä hänen mies-vainajansa oli heille ollut. He kiittivät myös Gunvoria. Pari heistä siunasi heitä.
Se tapahtui syksyllä. Pian lankesi lumi Johannes Kjeldin haudalle, ja kukkaset, jotka rouva Kjeld ja Gunvor olivat istuttanet, peittyivät lumen alle. Ja talvinen pimeys ja vilu kattoivat haudan.
Talvi oli pitkä ja kova. Surullisuus ja autius levisi sinä aikana verkalleen Gunvorin sieluun. Hän ei itkenyt enää, hän voi jo hymyilläkin ja jutella ja nauraa; mutta puhelu ja nauru ei ollut nuorta ja elävää.
Päivät menivät. Tuli yksinäinen joulu ja kolkko, vieras uusivuosi…
Päivät menivät menemistänsä. Taivas avartui kevätpuolla. Rouva Kjeld ja Gunvor kävivät joka päivä hoitelemassa hautaa. Niiden kukkasten päälle, jotka rouva Kjeld oli istuttanut viime syksynä, oli hän taputellut multaa, ja hän oli mutissut, että hän toivoi niiden tulevan jälleen keväällä esiin. Nyt ne tulivat. Pienet valkeat, hennot sielut, jotka nukkuivat ja värisivät kalpean päivän paisteessa. Kukkasten viattomat lapset…
Rouva Kjeld istui eräänä päivänä kauan niitä katsellen. Hän sanoi
Gunvorille:
"Katso lumikelloja! Sellainen hän oli sisimmältänsä kuin me. Niin hiljainen ja valkea. Ja pohjaltansa niin arka ja herkkä. Ja se on merkillistä, kun ajattelen häntä: Nyt tulee kesä, ja minä aion istuttaa ruusuja tänne haudalle, ja sitten minä haluan sanoa: hän oli sellainenkin kuin nuo ruusut. Ja Jumala ties, kun syksy sitten tulee arkoine kukkineen, jotka tietävät, että niiden pitää kuolla: hän oli myöskin kuin ne. Ja sitten kolkko talvi: minä luulen, että sekin oli hänen sielussansa… Mutta aina myös kukkia, jotka nukkuivat hänessä… ja odottivat, milloin tohtisivat kohota ja aueta."
XII.
Gunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet paljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen. Rouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän huolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä, kun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten vuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.