Hänen paras ystävänsä oli Tora Pharo, tuo pitkä, komea Tora, tehtailijan tytär Takatalosta, joka oli muutamia peninkulmia kaupungista vuonolle päin. Tora Pharo oli pääkaupungissa opiskelemassa musiikkia. Hän asui komeasti, pukeutui komeasti, tuhlasi yleensä kovasti rahaa, oli oikeastaan hyvin hemmoiteltu, mutta silti reipas. Ääni hurmaavan ihana, sekä puhuessa että laulaessa. Niin kalpea ja aistikas… Lyhyesti: Gunvor oli häneen suorastaan rakastunut. Hän hymyili riemusta, kun ovikello soi ja hän kuuli Toran äänen. Ja kun hän puolestaan meni Toran luokse — hän iloitsi, hän kaipasi hengittää ystävättärensä huoneen ilmaa. Sellaisen huoneen! Tora oli itse niin hieno ja ikäänkuin tuoksukas, ja vaikka hänen huoneensa oli hotelli-huone, — Tora Pharo asui siinä ja hän oli lyönyt siihen oman olemuksensa leiman. Sulouden tuoksukas pilvi leijaili kamarin ilmassa ja omituista mukavuuden tunnetta se henki. Emäntäkin antoi omat huonekalunsa tuolle rikkaalle tytölle, Pharothan maksoivat aina heti, eivätkä koskaan tinkineet laskuja. Ja Tora itse taas oli tuonut sinne maalauksiaan ja silkki-tyynyjään…
Niinpä he istuivatkin siellä puhellen usein tuntikausia, poltellen pari luvatonta sigarrettia ja maistaen lasin viiniä tahi pisaran kultaista likööriä. Tai he lähtivät ajelemaan, taikka pistäysivät kahvilaan syömään leivoksia ja katselemaan ohi-kulkijoita, — tahi teattereihin, konsertteihin — ellei sattunut kyläilypaikkoja. Yhdessä he menivät sinnekin; kumpikaan ei mielellään, ellei toinenkin tullut.
Tora oli pelkkää elämää, elämää, aina kaksi, kolme vuorokautta perätysten. Mutta kun tuli päiviä, jolloin ei mikään häntä viekoitellut, niin hän oli untelo. Mahdottoman untelo. Mitenkä hän jaksoikaan maata! Gunvor meni usein hänen luokseen aamulla, jolloin oli itse jo ollut jalkeilla pari kolme tuntia. Hän tuli Toran huoneesen, ja siellä olivat paksut uutimet vielä ikkunain edessä, joku päivänsäde vain välkehti vaasseissa pöydällä ja kuihtuvissa ruusuissa. Ja joku säde leikitsi vuoteen pitseissä, joissa Tora nukkui eikä herännyt. Gunvor istahti joskus siihen häntä katsomaan. Mitenkä hänen kasvonsa, joita uhkea tukka ympäröi, näyttivät joskus suuttuneilta kuin pienen ärsytetyn tyttösen, hupaisa nyrpistys suupielessä, huulet tötteröllä. Miten ne sitten tulivat vakaviksi, kunnes hymykin niille pilkahti… ja sitten ne taas olivat niin laiskat ja uniset. Siinä rupesi Gunvoria usein itseäänkin nukuttamaan.
Kunnes Tora viimeinkin kohottihe ja katsoi ystäväänsä, joka melkein loikoi sohvalla.
"Jokos tulit, Gunvor? Joko olet ollut kauan?"
"Oh, pikkuisen. Kyllä sinä jaksat maata, Tora… kuin karhu."
Tora venyttelihe ja haukoitteli. "Niinpä… niin!… kuin karhu pesässä… niin!"… Hän vääntelehti harmissaan. "Mitäs minä nyt jalkeilla toimittaisin… eihän tässä ole mitään tekemistä."
"Kuules, mitä tehdään, Tora?"
"No?"
"Lähtään laivalla käymään kylpylässä. Kylvetään ja syödään siellä päivällinen… istutaan hetkinen… siellä on hyvää soittoa, ja ehkä tavataan tuttuja."