"Kylpylään… niin, se oli mainio keksintö… oikein pulikoida… Vesi on varmaan hurmaavaa… ja tulee niin hyvä ruokahalu… ah, se oli hyvä keksintö, Gunvor!" Ja nyt tuli uninen Tora rajattoman reippaaksi ja virkuksi. Hän keikahti pois sängystä, sivalsi uutimet ikkunain edestä ja sanoi: "Jumaliste, miten kaunis ilma!" Hän puheli yhtä mittaa, katseli Gunvoriin ja kyseli häneltä minkä mitäkin, hän palmikoi tukkansa notkein, valkein sormin, ja valmistui tuossa tuokiossa.
"Soitonopettajatar odottakoon tänään, minun on mahdoton mennä hänen luokseen tällaisella ilmalla."
Gunvoria nauratti hänen intonsa. "Tällaisella ilmalla, sanot?
Luulisi tuulevan ja satavan kaatamalla."
"Oh", vastasi Tora, "silloinhan voisikin mennä soittamaan, mutta nyt… nyt minä tahdon ennen kaikkea uida… Hyppäisin veteen vaikka heti."
IV.
Gunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä… Kehenkään heistä hän ei ollut niin ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti olivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.
Janna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Ehkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden taidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi törrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui hänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat nikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon peljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.
Hän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli luonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan. Hänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa — joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa peitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta auringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä. Mutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun kerran oli sellainen — ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.
Janna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla "jotenkin omaa itseään!" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä, köyhän yli-opettajan leski, "hyvin vanhankansan nainen", oli kovin huolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti katsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona. "Haha", nauroi silloin Janna, "olisitpa siis tehnyt minusta siltä varalta hiukan suloisemman, äiti… (pää vinossa): ah, hiukan suloisemman… kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko, että kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko minun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah, miten ihanaa on rakastaa!" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi nuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja kietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja sitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.
Janna tahtoi olla "jotenkin itseään", ja hän pääsi siihen onneen. Hän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi päivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa, maantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt syömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa eväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.