Mutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin saattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen päänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin reima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.
Toinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili ystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.
Hän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor sanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein huikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa seuraan oli iloitsevaa jumaloimista.
Hän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille tai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä innokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin itseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin hassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka ulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä. "Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä", sanoi Janna kerran Gunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna ei koskaan pistellyt.
Gunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin puolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero 1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän tapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.
Mutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora harjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa kotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli pianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran "ahkeralla tuulella". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan aherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen "ahkeruutensa" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen työ-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten suloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi se hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan toisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti, hän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen kauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin saattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä, hienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat tuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä Gunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla. Joskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen sormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja sointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen suunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.
V.
Eräänä päivänä, kun Gunvor tuli Toran luokse, tapasi hän Toran loikomassa sohvallaan tuijottaen suoraan ilmaan. Gunvorin astuessa sisään, hän käänsi päätänsä ja nyökkäsi, mutta jäi loikomaan ja yhä tuijottamaan.
Gunvor kysyi hämmästyneenä: "Miksi sinä noin makaat, Tora?"
Tora kuroitti kättänsä hänelle.