"Istu tuohon, Gunvor", sanoi hän. "Elä huoli minusta. Minä olen tänä päivänä hullu, saat tietää!"
"Hullu? Mitä tarkoitat?"
"Niin, niin… pähkä hullu… hurmaavan hullu."
Hän kuroitti käsiänsä ja väänteli niitä niin että sormet napsahteli.
Luuli kahden timanttisormuksen repivän verille hänen ihonsa.
Gunvor innostui: "Mutta mikä sinulla sitten on? Mikä sinulle on tullut?"
Tora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: "Oi, eilen, arvaatkos!… tapahtui merkillistä." Hän ei sanonut ensin enempää, mietti kai, lisäsi vihdoin: "Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi."
Gunvor hiukan jöröstyi:
"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni.
Niin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut."
"Ei, elä mene!… Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen kuulla… Ainakin saanet kuulla alun… niin nähdään… haluatko lisää… Oi, ei", hän nauroi vallattomasti, "ei auta loukkautuminen. No, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen. Ei, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona. Hän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä kaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä on päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se vietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. — Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin hän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo kappasi istuu kuin valettu… kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne keskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja olin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy mennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. — Silloin hän nauroi herttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis käärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta menköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis varmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello yksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. — No, minä noudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla, joiden edessä oli pieni valkea hevonen… Ja ajatteles, siellä kun oli vieraita… Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia… ja sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies… jota en tuntenut. Hän katsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta. Oh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät tietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään helppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee… Mutta sen me kumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan…"
Tora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään kuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta, henki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen paikoillensa, yhä hymyillen.