Gunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. "Sinä et ole ihan täyspäinen tänään", sanoi hän ihmetellen, "entäs sitten, Tora?"
Tora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.
"On niin vaikeaa kertoa lisää", vastasi hän. "Minä tahdon sen kyllä kertoa, Gunvor… mutta minä en oikein pääse… Niin, näetkös, ah, minun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron."
Gunvor tuli kärsimättömäksi. "Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä ei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo, niin et. Ja sillä hyvä."
Tora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: "No! minä kerron sinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä… näin… pane kätesi minun ympärilleni… kas niin… voin hyvin sinulle sen kertoa, Gunvor… Katsos, niin se kävi: me tahdoimme välttämättä päästä yhteen… ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä puhuimme… tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän — Michael Holm hänen nimensä on — kertoi minulle että hän oli juuri palannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin, minä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä ja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain, kylläpä, sinun onnisti!'… Niin, siltä tuntui minusta."
Tora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:
"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en juuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan. Minusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen, ja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi… kun pitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa — Jumala, miten nuo kavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia… ja miten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein… ja sitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on niin viisasta — ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta he eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia he ovat… astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en voisi rakastua yhteenkään heistä… Mutta hän… Michael Holm… ah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä, mikä siinä koski… mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota minä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen luulisi mielestäni hullauttavan naiset… Oh, minun teki mieleni heristää häntä niskasta… Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo! Ja niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja sellainen kaunis suu!… Oh, ihana mies. — Ei mikään tavallinen mies — tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan. Ei, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan brutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan laituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi, tiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli toinen meno… sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet. Muuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen… Mutta kapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi… hän kai pelkäsi, että Michael nostaisi asiasta pahemman häläkän. — Silloin me tunsimme jo toisemme hyvin, Gunvor… Michael ja minä… me oltiin suoraan sanoen kihloissa."
Tora nyökkäsi: "Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan minä olen… en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on sisälläni."
"Mutta miten se kävi?… Miten hän kosi?"
"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha… hän ei suoraan sanoen kosinut ollenkaan… Hän suuteli minua… Niin, ällistele nyt… No, kuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet pöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista sitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin hänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua puolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen katsella, ja minä kuten heittäydyin… Ah, minä ikäänkuin vaivuin! — Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä näytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'. Sillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli mielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle, kun hän oli pyytänyt minua sinne! — Kun talo oli nähty, katseltiin puistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja ansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan paistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit… ympäriinsä, joka paikassa,… ja siellä ihan kuin huurusi… haisi niin happamelta… aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin viiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään… Minun täytyi luonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin. Tuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin tarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi minua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani. Haluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän sanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus auta. Minun täytyi mennä hänen kanssaan… Minä nousin kohta, kun hän sen sanoi. — 'Minä haluan', vastasin minä… — Ja sitten me käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu. Me oltiin mykkiä, Gunvor… mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus oli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä sanoneet kaikki. Minä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä se oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt sitä sanaa — minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja vaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin kuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! — Yhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli sitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin kauniisti'. Ja sitten hän piti käteni."