Ja juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor rajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään, koko maailmassa.
VIII.
Tora oli uskonut Gunvorille onnensa. Täytyihän hänen uskoa surunsakin, kun ne lähestyivät.
"Mehän oli päätetty olla salakihloissa vielä jonkin aikaa", sanoi hän kerran. "Michael toivoo nimittäin saavansa erään uuden tiilitehtaan inspehtorin paikan, ja sehän kuulostaa komealta ja on hyvä ottaa huomioon. Meidän poika kullan nimihän ei ole liioin hyvä, ystäväni. Hänhän on antanut rahainkin mennä, eikä ole ansainnut itse mainittavasti… eikä huolinut kiusata itseään juuri… Ja sitten on niinkin, että hänhän on seikkaillut koko lailla… ymmärrät… No, kaikki hän on tunnustanut minulle, ja hänen ei ole ollut helppoa, voin vakuuttaa. Kaikki naisethan ovat kiusanneet häntä rakkaudellaan. Itse olen nähnyt monia kirjeitä… aivan hurjistuneita… he tahtovat olla vaikka hänen orjiaan, sanovat… ja niistä on monta kerrassa hienoa naista… no, jos hän nyt taipui, kukapa olisi hänen asemassaan jaksanut muuta! — Ja sitten; jos hän onkin hukannut rahojaan, mitä se haittaa. Rahaa on minulla, ja rahat ovat sitä varten, että kaksi sellaista miekkoista kuin Michael ja minä niitä käyttäisimme. Ha, vai mitä, Gunvor? Myönnä sinä vaan… ah, minä kyllä tiedän, ettet sinä ja moni muu oikein pidä Michaelista… niin, minä sen huomaan… ei, luonnollisestikaan sinä et tahdo vastustaa häntä, mutta kuitenkin… oh, mutta hänpä on juuri minua varten luotu… hän on makuni mukainen… kova ja hieno yhtaikaa… että säkenet räiskyy, kylmät, salamoivat säkenet. Ah, hän on minun, sellaista minä juuri tahdon."
Sillä kertaa oli Tora rauhallinen; mutta sittemmin hän selitti innoissaan:
"Ei maksa vaivaa pitää kihlausta salassa. Nyt sai isä tietää, että minä seurustelen paljon Michael Holmin kanssa. Huomenna minä kirjoitan hänelle ja kerron kaikki suoraan."
Ja seuraavana päivänä hän tuli ja ilmoitti levotonna:
"Isä on kaupungissa, minä kerroin hänelle kaikki. Hän lievimmin sanoen vastustaa liittoa, luonnollisestikin hän alkoi vanhanaikuisen lorun teikareista, jotka ovat köyhiä kuin rotat ja tahtovat naida rikkaita liikemiesten tyttäriä. Oh, isä on kovin kopea rikkaan liikemiehen arvosta, ehkä liian kopea… mutta nyt se ei auta, minä panen kovan kovaa vastaan. Minä en ilmoissa ikänä anna Michaelille rukkasia."
Ja jälleen hän tuli seuraavana päivänä, kiireesti, heittäysi sohvaan ja puhalsi:
"Huh, millaista elämää! Nyt oli suoraan sanoen pikku sota, Gunvor, ja minä luulen, että minä voitin! Se meni kuitenkin helpommin kuin luulinkaan. Minä kävin isän luona hotellissa. Hän näytti niin juhlalliselta. Sitä 'toimeentuloa' hän taisi ajatella. Minä sanoin: niin, isä, kyllä minä näytän sinulle, että Michael ja minä emme tarvitse noita siunattuja rahoja, joita sinä vain ajattelet. Minä en pyydä sinulta killinkiä! Niin sanon, ja sitä tarkoitankin. Minä annan komeuksille himp-hampun, kunhan vain saan Michaelin. Ne rahat me kyllä saadaan, joita me tarvitaan.