Siellä hän näki toisellaista kansaa. Hän tapasi pienen kaupunki-seurakunnan. Hän sanoi itse saarnattuansa siellä ensi kertaa: "Näille ihmisille minun on sangen vaikeaa olla mitään. Minä kaipaan pohjoista seurakuntaani. Minä muistan niin monta heistä. Muistan, miten puhelin heille… Muistan verkkaiset pään-nyökkäykset, ja muistan, kuinka he tekivät minulle kysymyksiä, joita elämä oli tuonut heidän sieluunsa. Ja millaiset syvät lapsensilmät heillä monilla oli."
* * * * *
Johannes Kjeld kuuli muitten pappien puhuvan. Hän ihmetteli mielessään, miten vähän hän ymmärsi heidän sanan-julistustaan. Hän ei monesti muistanut sanaakaan heidän saarnoistansa. Ei ollut sanoissa yhdistävän ajatuksen alkuakaan… "Noo", hän rauhoitteli itseään, "he kai puhuvat niinkuin luulevat asian vaativan. Ja seurakunta ei kai mitään menetä, vaikka heitä kuunteleekin."
"Mutta ihmiset menettävät", hän jatkoi. "Jos joku ihminen, joka elämässään on kohdannut outoja merkkejä ja suuria seikkoja — jos sellainen ihminen haluaa puhella Jumalalle ja tuntea yhteytensä elämän ja luonnon eriskummallisuuden kanssa, — mikä näitten saarnain lause ravitsee häntä? Mitä hyötyä hänellä on näistä sirostetuista ja virallisista oletuksista ja muistutuksista ja rukouksista?"
Mitä häneen itseensä tuli, vaikutti tämä hänen seurakuntansa sen, että hänestä tuntui kuin olisi hänen oma sananjulistuksensa laimennut. Hän ei löytänyt sanoja, joita halusi käyttää. Sanat, jotka hän löysi, eivät ilmaisseet oikealla tavalla hänen ajatustaan.
Mutta eräs seikka askaroitti häntä ja kiihdytti häntä jonkin aikaa.
Taistelu kaupungin yhtä virkahenkilöä, poliisimestari Ribeä vastaan.
Tämä poliisimestari oli pitkät ajat ollut halvan kansan pelkona. Jos jossakin oli jotain touhua: jos tuli lakko telakalla, tai oli kansanjuhlat, tai Amerikan laiva lähti: aina lähetti poliisimestari "oikean kätensä" toimeen, ja väistämättä tuotiin joku tai montakin putkaan. Tuo poliisimestarin "oikea käsi" oli poliisipalvelija Rejer Maeland, kutsuttu myös "Lasisilmä-käärmeeksi". Hän oli saanut sen nimen suurista silmälaseistaan, jotka hän oli vielä säilyttänyt siltä ajalta, jolloin hän kuljeksi kolportöörinä. "Lasisilmä-käärme" oli aina ja alinomaa liikkeellä, ja hänellä oli aina voitonpsalmit kainalossa. Jos mistä oli viety leipä tai takki tai taalarin kolikko: kyllä "Lasisilmä" nuuski ilmi varkaan. Ja jos "retku ei tahtonut tunnustaa", niin kyllä "käärmeellä" oli siihenkin neuvonsa. Hän nimittäin antoi hänen "köllöttää holossa ja miettiä päänsä puhki." Ja kun hän oli kotvan istunut ja tehnyt parannusta "holossa", jossa oli pimeää ja jäätävän kylmää ja jossa kestittiin nälällä ja haukkumasanoilla ja salaisella "löylyllä", niin voipa kyllä käydä niin, että "lellikki tunnusti". Niin, tosinhan voi sattua, että hän tunnusti sellaista, jota hän ei ollut koskaan tehnyt. Kerran huomattiin tämä ihme kahdennenkymmenennen kerran: että se tutkintopaikka oli eriskummallinen oikeuden pesä, että viatonta taas oli pidetty kiinni niin kauan, että hänet melkein oltiin unhoittaa. Se oli pian selvää kaikista. Mutta poliisimestari ei peljännyt, ja "Lasisilmä-käärme" kuljeksi turvallisena kuin ennenkin. Mutta seuraavana sunnuntaina piti Johannes Kjeld saarnan, jossa hän kiivaasti ahdisti tuota miestä, "jonka oli pidettävä huolta turvattomista, mutta joka päinvastoin otti avuttomat raakuutensa uhriksi". Poliisimestari katkeroitui ja nosti suuren melun asiasta. Mutta tämä johti vain siihen, että hänen menettelynsä tutkittiin tarkemmin, ja tutkimuksen tulos oli se, että hänet eroitettiin tuosta virasta ja sijoitettiin hyvään tullikasöörin toimeen, jossa hän kyllä lihoi lisää, mutta köyhälistöä kiusaamatta.
Pastori Kjeldin suosio yleisön joukossa ei kasvanut tämän asian tähden. Kaupungin rikkaat pitivät poliisimestari Ribestä, koska hän pohjaltansa oli reilu mies. Ja eräs lähetyssaarnaaja, jolle poliisimestari oli antanut luvan pitää hartauskokouksen torilla, valitteli puheissaan sitä, ettei pastori Kjeld muistanut, että esivaltaa on toteltava. Ja silloin nyökkäsi moni köyhä päätään ja sanoi toiselle, että saarnaaja oli tosiaan oikeassa, ja että pastori Kjeld taitaa kuin taitaakin olla mies, jota ei paljon kannata kuunnella.
Erästä toistakin seikkaa, joka tapahtui kohta sittemmin, moitittiin ja paheksuttiin suuresti. Kjeld kulki kerran erään toisen papin kanssa. Kadun kulmassa seisoi surkea, köyhä akka. Kjeld antoi hänelle pari killinkiä; mutta kohta sitten se toinen pappi huomautti poliisille tuosta akasta. Hyvin korealla ja saivartelevalla tavalla ja haikealla hartaudella pappi selitti, ettei lain mukaan eukolla toden totta ollut oikeutta seisoskella kadulla kerjäämässä — poliisi ottaisi nyt heti hänet huostaansa! Poliisi oli hyvin halukas ja aikoi juuri käydä mummon kimppuun, kun Kjeld seisautti hänet: "Antakaa sen olla. Minä annoin sille, kun itse halusin." Poliisi ei tiennyt mitä tehdä. Toinen pappi hymyili: "No antaa hänen sitten olla, kun virkaveli pyytää hänen puolestansa."
He jatkoivat kävelyänsä. Johannes Kjeld oli kalpea levottomuudesta. "Minä en pyydä hänen puolestaan. Minä vain ihmettelen, ettei teidän sydämeenne koske kipeästi, kun näette tuollaisia poloisia. Minä ihmettelen, että te haluatte lisätä kiviä köyhän raukan kuormaan." Vähän päästä hän seisattui: "Voitte mennä. Sellaisen kanssa minä en halua kulkea."