Kjeldillä oli sisämaassa ja ulapan autioilla saarilla kirkkoja ja rukoushuoneita, joissa hänen oli käytävä. Usein oli sangen vaikea matkustaa sinne, syksyllä, kun myrsky möyrysi ja meri teuhasi valkean ja mustan kirjavana saarten välissä. Mutta hän meni sinne mielellään, ja hän oli varma, että siellä häntä odotti pieni lauma ihmisiä, jotka eivät tahtoneet luopua toivostansa, että heidän pappinsa kyllä tulee. Ja sitten he näkivät Kjeldin. Tuolla hän tuli tietä pitkin ylämäkeen! Ja he nousivat kaikki paikaltansa ja tulivat häntä vastaan. Yksinäisyys oli kalvanut heitä kauan, mutta nyt se unohdettiin, heidän elämäänsä olivat vaivat ja taistelut rasittaneet, mutta nyt he saisivat virvoitusta. Ja heidän silmiinsä tuli kuten nälän kiilto, ja heidän suunsa vääntyivät kuin itkuiseen hymyyn.
Ja kirkossa he asettuivat hänen ympärilleen. Ja kun myrsky pauhasi merellä ja kiiti autiomaiden ylitse ja raskautetut ihmiset kaipasivat siinä istuessaan lepoa, kulkivat Johannes Kjeldin sanat kuin suhina yli päitten:
"Jos tuskaa tunnet, niin iloitse! Jos sinua kohtaa suuri hätä ja sielun vaiva, niin iloitse vielä enemmän. Sinä kokoat latoon suurta tuonpuoleista varten. Sinun sielusi silmiä valmistetaan sietämään monten aurinkojen loistoa. Oletko nähnyt tyhjät elovankkurit, jotka kokoavat tyhjiä tähkiä — niin palaa tyytyväinen sielu kotiinsa maallisen elon jälkeen, vaikka hän näyttäisi itsestään ja muista kuinka hyvältä ja jalolta. Mutta jos olet nähnyt raskaat vankkurit, jotka hytkyvät viljaa, minkä tähkät kimaltavat kuin kirkkain kulta — sellaisena palaat sinä kotiin, kaipaava ja surun sortama sielu, ja sanomaton sulo on palkkasi. Niin on varmaan. Mitäpä muuta varten nämä monet huokauksemme? Mitä varten kipeät ja mielipuolet? He ovat suurimmat ja saavat maistaa kymmenkertaista iloa. Sielu, joka janoaa elämää ja valoa, jota särjetään ja kidutetaan varjossa, se synnyttää rukouksen, joka kimmahtaa korkeimman keskustaan. Silloin on saavutettu huippu, jonne kaikki elävä kaipaa. Iloitkaa, te raskautetut sielut!"
Silloin nousi joskus joku kalvas mies penkiltänsä kirkossa ja huusi: "Me iloitaan! Meidän sielun pohjassa polttaa! Meidän tuskamme sisus paistaa kuin päivä!"
Ja Kjeld vastasi: "Puhukaamme siitä juhlasta, joka odottaa meitä…"
Ja se kalpea mies huiskutteli päätänsä, ja hänen silmänsä säteilivät.
Ja hän osoitti Kjeldiä ja huusi:
"Ah, tuossa on koira, jonka taivaallinen isä lähetti maailmaan haukkumaan!"
* * * * *
Vaikutettuaan kaksikymmentä vuotta siellä pohjoisessa, matkusti Johannes Kjeld etelään. Se tapahtui etupäässä hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä tähden: Gunvor alkoi tulla aivan kummalliseksi, kun hän oli siellä yksin, ilman samanikäisiä puhelu- ja leikkitovereja.
Kjeld pääsi papiksi erääsen rantakaupunkiin lähelle pääkaupunkia.