Antaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset nukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja lauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat turvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle erästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka oli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava äitiänsä:
"Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri."
Niin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti hänelle ja vaalia häntä.
Ja rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi, saattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä turvissa… ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi pienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.
Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee! kelmenee…
X.
Sinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran.
Se tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä.
Se valtasi hänet vavistuksella.
Se tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla, millaista hänen illalla olisi.
Tora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät kierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä häistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin kanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui kai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: "Niin, niin — pitäkää vain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu."
Tora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä tuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut. Ah, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli pitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi tahtonut… hän oli ne melkein jo tilannut… paksua, englantilaista raaka-silkkiä… mutta niitä hän ei saanut… hän sai vain kohtalaista kiinalaista… Ei, isä oli hyvin säästäväinen…