Olihan hän ollut onnellinen Kjeldineen… Niin, olihan hän aina…
Ja nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata… Hän ei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut pulmia ajatella…
Hän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä…
Hän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli hänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen läpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti raskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä puutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat. Ja joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja…
Nyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa halukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.
* * * * *
Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin paljon taistelevat ja vaivautuvat?
Antakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.
Kun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää, kirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen ei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo itsensä uhrannut… Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen lapselleen riittäköön iloa aina.
* * * * *