Siihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.
* * * * *
Vanhuus, hiljaisuus, — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin taistelevat ja vaivautuvat?
Kun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen ja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin suuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo kuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten menneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina kuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.
Hilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, — ja katsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja liikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea eroittaa.
Hän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän ja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla ja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja suruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän kuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain, nuorten miesten: "Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle tänä iltana?"… "Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään…" Ne olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää… Ja kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma Farnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.
Ja itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan, jota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan…
Ja niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti kaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja ilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta… hän oli seurannut Kjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa… Sillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, — kirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein kolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin tähtiin.
Voihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta ja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina hiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli liian väkevää muiden ihmisten silmille…
Mitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt?
Merkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää…