He nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.
— Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä katua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'. Gunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli päiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä; mutta se ei tullut.
Mutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja yhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista Gunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen katseensa on.
Ja jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen huulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.
Gunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat palasittain kuin ihanassa houreessa.
Mutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän sanoi häntä vain "siksi". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee hän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset useimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta päivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja, joka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.
Mutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:
"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor… kello 8. Meille tulee muutamia ystäviäni… ja Michaelkin." Ja hän lisäsi: "Ota se kaunein pukusi. Koetaan oikein juhlia."
"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora."
"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet."