"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora."
"Hyvästi, Gunvor."
He jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän hymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:
"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin tulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi… Tervetuloa siis!"
Gunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi hymyillen hänelle ennenkuin katosi.
— Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi maltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain "kyllä" ja "ei", — eikä muuta.
Sinä iltana Toran luona — hymy vavahteli ja silmät kimalsivat. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut huomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.
Aurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena — sitten punaisena kuin sakea tuli — ja sitten ruosteenpunaisena… riutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui tunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen täytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen. Muuten ne varmaan huomaisivat.
He puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä hän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar hänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar riutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä. Viimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi lähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.
Vanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret tyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet kotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin lyhyiksi.