Ja kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä sääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor liehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: "Odotitko jo minua, äiti?"… "Oh, odotin hetkisen… no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi." "Mutta olenhan aina, äiti." "Kyllä, olethan, siinä minulla ei ole nurkumista." Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: "Oi ei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti… etenkin nyt viime aikoina"… "Hm, niinkö mielestäsi?… Oh, tietystihän tahdon, että olet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta… joten olen vain hyvilläni, kun olet poissa… Minä niin luotan sinuun… ja", hän hymyili… "enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin pieneksi… Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet suuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua." "Sen teen… ja siihen on niin pitkältä, pitkältä… ja nyt minä vielä olen sinun pikku tyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle… Niin, minulle on tullut sellaista viime aikoina." Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld loi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin päätä ja sanoi lujalla äänellä:
"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?" Ja sikäli kuin ajatus hänet valtasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi hiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja äidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä istumaan viereensä.
Gunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin hän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä hellästi, — ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.
XI.
Ruispelto aukenee ja hohtaa auringonpaisteessa. Siinä ei ole kirjavia värejä eikä tuoksua, joten se huumaisi. Mutta kun tuuli hengähtää, keinuu koko pelto, ja nuokkuvat tähkät tekevät luotettavan pellon lihava silkki-väriseksi. Ja tuulen suhina siinä on hienointa musiikkia. Niin, mikään sävel ei ole kauniimpaa kuin tuo ruispellon verkkainen suhina.
Gunvor Kjeld oli kuin ruispelto. Hänessä oli kova, kultainen loiste, joka samalla oli hiljaista, salattua riemun ja elämän suhinaa. Iloissaan ja pää pystyssä… ja kumara-päin, kun hän kuunteli hänen sanojaan. Hänen säännölliset kasvonsa, hänen rauhalliset silmänsä, upea, keltainen tukka, kaikki muistutti hohtavasta rukiista. Niin, ehkä hiukset kaikkein enimmin siitä muistuttivat. Nuo kopeat, uskolliset hiukset, joilla ei ollut loppua, jotka tekivät kookkaan tytön ikäänkuin pehmeän näköiseksi, ehkä juonikkaaksikin… Gunvor Kjeld on vakaa tyttö… katso hiuksia ja varo niiden virtaa… ehkei hän sittenkään ole niin tasainen.
Juuri tukkaa Einar Henning aina hohtavin silmin ihaili. Gunvorin täytyi silloin tällöin avata se, antaa hänen kohotella sitä kaksin käsin, jolloin Einar ei kuitenkaan saanut kaikkea käsiinsä mahtumaan. Gunvorin täytyi monta kertaa antaa Einarin kietoa se hänen, Gunvorin, ympärille, kun Gunvor istui paikoillansa, — niin että se vallan peitti hameen vyötärön. Niin että Gunvor oli verhottuna siihen kuin hohtavaan vaippaan.
Tukka se juuri sovitti, kun he joskus riitautuivat. Kuten esim. silloin, kun Gunvorin oli kirjoitettava kirje Einarin isälle, vanhalle kaupunginvoudille erääsen ylämaan kaupunkiin. "Hän on sellainen aristokraatti", selitti Einar, "sinun on kirjoitettava hyvin hienosti." Kas tässä! etkö voisi kirjoittaa siten ja siten… Ja Einar ojensi jotain paperia Gunvorille… Gunvorin kirje kaupungin voudille? Ihan niin, se se oli: Einar oli kirjoittanut kirjeen hänen puolestaan! Kirjeen, jollaista Gunvor ei olisi keksinyt itse. Suorastaan narrillinen kirje: Gunvor halusi näillä, tyttärellisen nöyrillä riveillä, ilmoittaa, miten hurmautunut hän oli siitä, kun tohti kutsua kaupungin voutia "isäkseen" ja yleensä siitä, että hänet huolittiin siihen arvokkaasen sukuun, johon Einar kuului. Ja Gunvor toivoi, että hän Jumalan avulla onnistuisi täyttämään sellaisen vastuunalaisen paikan kuin Henningin puolisona oleminen on, ja hän iloitsi jo toivoessaan pian näkevänsä tuon isän, jota Einar niin suuresti kunnioitti, ja äidin, jota hän niin sydämellisesti rakasti.
Gunvor nauroi: "Kuulehan nyt! Miksi Herran tähden minun täytyy kirjoittaa tällaista? Miksi en minä saisi kirjoittaa sinun isällesi juuri siten kuin haluan ja voin? Kirjoittaa, miten minä pidän sinusta, ja miten minä pidän hänestäkin, koska hän on sinun isäsi."
Einar Henning pudisti päätänsä. "Ei, minä en usko, että sinä osut oikeaan kohtaan. Isä on hyvin ankara muodoista… Kirjoita niinkuin olen suunnitellut, se on viisainta."