III.
Pappeinkokous pidettiin piispantalon salissa, jota muuten harvoin käytettiin. Sitä oli lämmitetty aamusta alkaen, mutta vielä nyt — kello kävi jo viidettä illalla — siellä hohkui kylmää katosta ja seinistä.
Papit alkoivat kokoontua. Ensimäinen heistä hieroi käsiänsä; eräs nuori pastori avasi uuninluukun ja heitti pari vankkaa halkoa uuniin. Tuli tohisi ja rätisi. Ja tuo liekkien ääni ja iloisen tulen hohde pani salin tuntumaan lämpöisemmältä.
Ja se tulikin vähitellen lämpöisemmäksi; suuri uuni teki tehtävänsä, ja elävät, hengittävät ihmiset, joita sinne tuli, auttoivat osaltaan. Ja heitä tuli yhä enemmän. Kello soi vähän väliä. Se oli tuollainen vanhanaikainen kello, se hätyytti koko taloa…
Salissa liikkuvain pappien parvesta kuului hillittyä puhelua. Silloin tällöin naurua, joka ei ollut hyvin kovaäänistä. Joku pappi, joka halusi ilmaista ajatustaan useammille, puuttui puheesen paussin-ajoilla. Monten pappien on kerrassa vaikea puhua yksinkertaisesti, heidän täytyy julistaa ja saarnata. Se on saarnastuolissa totuttu tapa.
Piispa otti tulijat vastaan, siinä puuhassa meni häneltä melkoisesti aikaa. Kun ei ketään sattunut tulemaan, pysähtyi hän jonkin pappisryhmän luo ja sanoi hänkin sanansa. Ja silloin monet vaikenivat ja kuuntelivat tarkkaavasti. Piispa Frederik Cato lausui sanansa painavasti. Ja hän muokkasi sanottavansa siihen sopivaan muotoon kuin piti. Ja aina hän lausui ne ultimatumin äänellä. Ikäänkuin odottaen, ettei kukaan vastaa eikä ryhdy inttämään.
Hänen päänsä oli merkillinen, tuon Cato piispan, viisas ja terävä. Näki heti, että hän oli mahdikas kirkon herra. Muut papit kuuntelivat häntä nöyrällä arvonannolla. He katselivat häntä hänestä ylpeillen, ehkäpä hieman epäluuloisestikin. He eivät aina olleet varmat, miten hän heitä arvosteli. Hän oli heistä monessa suhteessa kaukana. Hänen taipumuksensa tämän maailman makuisuuksiin, hänen hieno makunsa, hänen sattuvat huomautuksensa ajan ilmiöistä, hänen tuttavuutensa kuulujen vapaa-ajattelijain ja kieltäjien kanssa, hänen monipuolinen lukeneisuutensa ja varmat ajatuksensa, — hän, hän oli mainio esiintyväksi kirkonmieheksi; mutta hän ei ollut aivan heikäläisensä, ja he eivät rakastaneet häntä.
Hän oli äärimmäiseen saakka ortodoksi, mutta hän uskoi vain valtiokirkon puoltajana. Hänen uskonsa ei ollut lapsen, vaan velvollisuutensa täyttävän soturin. Hän kun nyt oli kerran vannonut uskollisuuden valan lipullensa, niin hän aikoi varjella sitä kaikilta vaaroilta.
Cato piispa oli, eikä niin vähääkään, korkea-kirkollinen esteetikko. Hän puolsi raamattua, ja hän ihaili sitä samalla. Hän suhtautui siihen kuin johonkin hyvin arvokkaaseen koruun. Hän vihasi niitä, jotka tahtoivat sovelluttaa raamattua maallikkojen käytettäväksi. Hän vaati intohimoisesti ja kiivaasti, että ihmisten, jotka sitä lähestyivät, oli oltava nöyrät sydämestä ja aivan alistuttava suurten mysterioiden eteen. Ja kirkon dogmeja hän rakasti niiden selvän lujuuden vuoksi, niiden taipumattomuuden ja mahdin vuoksi.
Piispa puhui tänä iltana enemmän kuin tavallisesti. Useimmat papit tiesivät syyn. Aivan häntä vastapäätä seisoi kirkkoherra Peder Praegel. Ja oli tunnettu asia, että he, piispa ja pastori Praegel, olivat katkeria vihamiehiä. He olivatkin hyvin erilaisia.