Pastori Praegel oli suositun saarnamiehen tyyppi. Mukavuuteen valmiin paljoston mies, tasaisen katraan, joka pohjaltansa on hyvin tyytyväinen maailmaan. Hän oli niiden pappi, jotka ovat kristittyjä sen vuoksi, että sellaisiahan ovat kaikki oikeat ihmiset, ja siksi, että, samea "haudantakaisen" pelko sanoo heidän järjellensä: onhan tuo "iankaikkinen elämä" varsin vakava asia; ei siitä vaan saa olla aivan tietääkseenkään olematta.
Tuollaisen väen, jolla ei ole mielen raskautusta, ei sielun järistyksiä, oiva ystävä oli pastori Praegel. Hän sovitteli heidän sielujensa asiat niin että heidän käsityksensä tulivat vielä parempaan järjestykseen ja heidän "haudantakainen" pelkonsa haipui. Hän oli heidän lohdutuksensa ja suuri mukavuus-välineensä.
Jos pastori Praegelin luo olisi tullut joku elämän haavoittama, joku, joka värisee vaikeain ja syväin onnettomuuksien runtomana, — niin pastori Praegelin sanat olisivat tuntuneet hänestä lorulta. Mutta käytännöllisille syntisille hän oli hyvinkin mukaisa mies. Hän osasi antaa anteeksi monta syntiä ja karkeutta: Tulkaa minun tyköni ja kuulkaa ilosanomaa, rakkaat ystäväiseni! Jumala on hyvä, ja tässä on hänen armonsa, ja tässä on pikkusen vapaamielisyyttä, ja tässä voimme taivuttaa vähän ankaran profeetan värsyjä, ja tässä saa olla pikkusen tiedettä… tulkaa tänne ja kuulkaa, mitä kirjoitettu on, että Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta… mutta elkää säikähtäkö, vaikka se nyt sittenkin pikkusen on tästä maailmasta.
Pastori Praegel ihaili itseään rohkeana kuri-mestarina, ja monet pitivätkin häntä tosiaan rohkeana. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin lähemmin nähtynä hyvin viisasta. Pastori karttoi nimittäin visusti kurittamasta ketään, joka mukavuutta haluavain joukossa oli pystyvä ja mahtava. Entisaikain parantajat sanoivat totuuden kuninkaille ja maailman mahtaville, ja heidät poltettiin roviolla. Pastori Praegel ei lähentänyt hiuskarvaansakaan vaaraan. Sillä hän valitsi uhreiksensa ne, joiden kurittaminen oli kunnon ihmisistä mielellistä. Tai valitsi onnettomia ja puolustuskyvyttömiä. Niin, pastori Praegel oli niinkin rohkea, että hän ahdisteli vainajia.
Jos, lyhyesti sanoen, kaupungin uteliaisuus ja soimaushalu oli nousussa, niin voitiin mennä kirkkoon ja kohdata siellä täydellisesti oma rakas itsensä. Pastori Praegelin saarnoissa esitettiin tapahtuma runsaasti. Ei mainittu opetusta, mikä siitä oli otettava, ei sen esimerkkiä, vaan nimet, ja uusiin, vielä tuntemattomiin seikkoihin viittailtiin. Juttu lasketeltiin jälleen uutena ja monten kielilakkarien hengeltä löyhkävänä.
Siellä salissa istui muita pappeja, monet heistä puhuivat. Tuolta kuului paljon sanoja, enimmäkseen pyöreitä, sileitä sanoja; täältä synnin-päästävä ääni, jollaisella on tavallisesti jonkinlaista yhteyttä "pyhä"-sanan kanssa, tuolta loitompaa paljon kuiskuttelevia sanoja, jotka aprikoivat ja seuloivat. Ja täältä eräs tyytyväinen, lihava ääni, jonkun pappis-gemyytlisen, joka mielellään pysytteleikse varjossa, mutta kuitenkin silloin tällöin sallii suulleen leppoisan vannomuksen.
Pastori Brasen oli tavallista suuremman huomion esineenä. Hän oli tunnettu kirkon pappien kaikkein ankarimpina. Monet olivat hänen ankaruutensa näytteet. Hänen tunnetuimpia puheitaan oli eräs hautapuhe merellä hukkuneille kalastajille. He olivat olleet suruttomia, sanoi Brasen, he olivat kuolemansa edellisenä päivänä tanssineet ja laulaneet maallisia lauluja. Ikuinen rangaistus odotti nyt heitä heidän syntiensä tähden, ei auttanut sanoa muuta kuin että he ovat nyt helvetissä. Pastori Brasen arveli myöskin, että Jumala oli uhrannut heidät helvetin piinaan sitä varten, että elävät vielä tietäisivät etsiä pelastusta.
Monet, jotka kuulivat tämän puheen, tulivat murheellisiksi ja suuttuivatkin. Useat lehdet mainitsivat siitä. Pari pappia esitti vastakkaisen käsityksensä; mutta pastori Brasenilla ja hänen hengenheimolaisillaan oli valmiit sanat vastaukseksi ja he vahvistivat painavilla syillä, että noiden vainajien ikuinen piina oli varma.
Pastori Brasen oli virkaintoinen niin teoissa kuin sanoissakin. Mitäpä hän oli tehnyt esimerkiksi "siivotakseen taloansa", kuten hän sittemmin tekoaan kutsui. Hän oli siihen aikaan ollut maan-pappina. Pappilan piika tunnusti eräänä iltana rajusti itkien, että hän oli raskaana. Tämä piikainen oli hyvin kaunis, ja hän oli usein ollut pastori Brasenista epämieluisa maailmallisen muotonsa ja syntisen naurunsa tähden. Kun hän siis nyt ilmaisi, että hän oli elänyt lihan himossa, valtasi pastori Brasenin suuri vihastus. Hän kuritti tyttöä ensin oivasti kepillä ja ajoi sitten hänet talosta.
Oli ilta ja sydän-talvi. Piika ei tohtinut mennä minnekään. Papin pakinat ja käytös olivat kauhistaneet hänet suunniltaan. Jotkut näkivät hänen maleksivan tiellä yöllä. Seuraavana aamuna nähtiin hänet jälleen, lähellä pappilaa. Hän näytti ikäänkuin puhelevan itsekseen, hän tuijotteli silmillään ja hymyili hassahtavasti. Siinä kävi niin, että hän meni metsään ja eksyi sinne. Parin päivän päästä hänet löydettiin sieltä paleltuneena pakkaseen.