Siitä syntyi juttua melkoisesti, — toiset puolsivat Brasenia, toiset moittivat. Mutta yleensä nousi hänen maineensa synnin leppymättömänä vihollisena. Hän itse sanoi vain: "Minun velvollisuuteni on siivota taloni…"
Mutta tuoltapa tulla tessutti eräs hyvin mukaisan näköinen mies: Olivarius, "ukko Olivarius", tuo lempeä, lauhkea, ei häirinnyt ketään, ei peloitellut ketään, puhui väkinäisesti helvetistä, mieluummin taivaasta, jossa oli kauniita kartanoita ja helmi-portteja ja siivekkäitä enkeleitä, ja jossa autuaat lauloivat kauniita kiitosveisuja ja huusivat: Halleluja! Hän oli hyvin mukava noudattaa sairasvuoteen ääreen. Hän istui ja pakinoitsi kuolevan kanssa kuin lapsen kanssa, jolle kerrotaan kauniita kaskuja, jutteli Jeesuksesta, joka oli kiltti eikä suinkaan kohtuuton… "Oi ei, kyllä Sinä pääset sinne", sanoi hän joskus, "ja pyytänetpä silloin Jeesusta olemaan hyvä Olivarius raiskalle, kun hänen lähtönsä hetki tulee."
Ukko Olivarius söi hyvin mielellään kelpo ruokia; ja lasi, pari totia teki hänet aivan avomieliseksi. Silloin hän kertoi vanhoja, hauskoja pappis-juttuja. Olivariuksen pappis-jutut olivat maan-kuuluja. Niitä oli sekä hienoja että karkeita… usein koko paksuja. Mutta silloin ukko Olivarius hymyili ja kulautti lasistansa: "Niin, niin… Sanokaapa, mitä sanotte… sellaista se vain oli, meidän vanhain päivinä, niin… silloin meillä oli niin hupaisata… niin, minä arvelen, että maailma kulkee takaperin — niinpä niin, jaa!"
Mutta kas tuolla seisoi nuorten pappien huomattavin, Kay Hansen, seurapappi, jolla oli kalvaat kasvot, parrattomiksi, sileiksi ajellut leuat, hän, jota eräs herra, joka usein oli käynyt Parisissa, oli imartelevasti sanonut "ranskalaiseksi abbéksi". Pastori Hansen oli hyvin tervetullut hienompiin seuroihin, jossa hänen vapaa katsomuksensa ja, ei lainkaan huono, seurasievistelynsä olivat tehneet hänet hyvin suosituksi. Hän oli taiteentuntijakin, ja vaikka hän aina ankarasti moitti nykyaikaista "julmaa" taidetta, niin osoitti hän siinäkin suhteessa ennakkoluulottomuuttaan. Sillä hän ei ollut silti taiteen vihollinen — eihän toki, pastori Kay Hansen oli päinvastoin sen vapaamielinen ystävä: olihan hänellä "kolme sulotarta" pöydälläänkin, jotka naiset, kuten tunnettu, ovat alastomia.
Oli siellä vielä paljon muitakin pappeja läsnä. Kaikki he olivat ihmisten oppaita tässä pulmallisessa elämässä. Heillä oli pelkkiä hyveitä. He olivat rauhallisia ja rikkeettömiä, he olivat arvossa pidettyjä ja itsetietoisia, he olivat ankaroita, jopa hellittämättömiä; taikka he olivat kilttejä ja leppoisia, jopa uneen nukuttavia. He karttoivat tarkoin "ylitsekäymisiä", he käyttivät kauniita sanoja ja esiintyivät sopivasti, he olivat säntillisiä ja hyödyllisiä. Heidän saarnansa olivat aivan ankarasti saadun opin mukaisia ja kestivät reklementeissä säädetyn ajan. Koskaan he eivät erehtyneet loimuavaan puheesen, joka olisi tohahtanut seurakuntaan kuin tulenkielet ja painanut ajan unhoon, koskaan ei uupuneen vaivattuun rukoukseen, joka olisi kuulijoita ihmetyttänyt. Täällä ei ollut kasvoja, joita tuska ja elo olisivat uurtaneet, ei silmiä, joista raadeltu sielu olisi kuultanut. Täällä ei ollut ihmisten airuita, ihmisten, jotka riemuitsevat, jotka nyyhkivät, rakastavat, rikkovat, taistelevat. Ei myös kasvojen ilmeissä autuuden toivon hurjaa pilkahdusta, ei suita, joiden huulten käyrissä piirteissä olisi ollut haltioitumista, ei värähteleviä sanoja, joita monet kuunteli ja tutkiskeli. Ei levotonta hengenvetoa. Kaikki kunnianarvoisuuksia, jotka tiesivät, mitä he tiesivät, ja tiesivät tarpeeksi eivätkä tahtoneet eikä tohtineet tietää enempää, — monetpa aivan lapsellisia, hyviä heikkojen sielujen kuulla.
Vielä soi kello; Johannes Kjeld astui sisään.
Piispa oli tavannut hänet jo ennen, ja halusi puhella hänen kanssaan.
Nyt hän meni häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.
Johannes Kjeld oli tarkkaavainen ja kalvas. Hän silmäili kokoontuneita pappeja ja vastasi huomaavasti kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.
IV.
Piispa Cato meni ylimmälle paikalle pitkän pöydän päähän, ja papit sijoittuivat kahden puolen pöytää.