"Katsos… minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä. Olisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä sain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät." "Ja miten kauan voit niillä elää, Tora?" Tora vastasi: "Oh, sikäli mikäli tuhlaan!" Ja yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: "Oi ei, totta puhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka kolikkoa." "Luuletko, että osaat, Tora?" "Niin, minä toivon. En minä varsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy." "Mitä arvelevat isäsi ja äitisi?" "Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää. Muutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä enää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin." Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: "No, et viipynyt kauan tuomarin luona?" Tora pudisti päätänsä: "En, suoraan sanoen minä läksin käpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en sietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita… Ei, nyt täytyy koettaa, kelpaanko… ja saan koetella toisilla paikoin, kaukana täältä… Siellä, jossa ei joka seikka muistuta mieleen…" "Niinpä niin, Tora… ehkä en hyvä, kun saat koetella." "Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos olen kehno, niin menen hiiteen — aivan kuin pitääkin."

Hetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor huomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)

"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä tai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan. Niin, sitä tarkoitan… Juuri sitä!… Rouva Henning! katsos… toimistonjohtajan rouva Henning ehkä… tai siihen kuosiin. Tuo sinun 'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin. Hänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi. En muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh, olen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa." Gunvor vastasi hiljaa: "Oh, tiedäthän sinä, ne miehet… Niille tulee moraalisia innonpuuskia. Etenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku nainen on häneen… että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he kumpikin siitä niin äkämystyvät."

"Vai, sinä olet sen kuullut?… Että minä olen käynyt Michaelin luona?"

Sitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi syvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä ajatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria: "Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan."

He vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:

"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä… et kai eniten pianonsoittoa."

"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin muuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän mielestään minulla on suuret lahjat… No, niinhän ne aina sanovat nuorelle naikkoselle."

Gunvor keskeytti:

"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi, Tora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut… Niin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä koettelemaan voimiasi… eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta heräisi sinussa?"