Tora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: "Oh, en tiedä. Ha, he… ehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä… tästä hulluudesta, joka minua yhä kuitenkin kiusaa… sitä keikkumista kestää varmaan kauan, usko se… Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun sinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin luona… kun näin kaiken pohjaan… se tepsi."
Tuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:
"Kuules vielä… Onko minusta enää jäljellä mitään… minusta on tuntunut niin oudolta viime aikoina… kuten katoaisin ja painuisin."
Tora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän Gunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku kasvoillansa!
"Kyllä, kyllä!" nauroi Gunvor. "Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään', Tora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni — ettäs sen tiedät."
Tora katsoi totisena eteensä.
"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että minut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä tavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin — kaikkeen. Minä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se kaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista… Siksi on kaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua… Mutta kuitenkaan en löydä rauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää." "Mutta taiteesi, Tora?" "Taide, kyllä… Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin täytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä minussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää… Niin, minun täytyy saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa. Ihmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät… joten minä ehkä en… — Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista totista… Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se menisi…"
He puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora nousi.
"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa", hän sanoi. "Minun täytyy olla isän ja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli ikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä. Sano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me on oltu aina niin hyviä ystäviä." Tora pukeusi viittaansa. "Niin, hyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!… kaikista kävelyistä! Kaikista pakinoistamme!… Ja että lohduttelit minua nyt viime aikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää itkeä. Minä olen siitäkin päässyt… — Hyvästi! Ei, elä saata minua yhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti, kun tuonnoin hänet tapasin… Hyvästi, Gunvor!"
Toran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta. Viimeinen "hyvästi" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta… ja sitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.