XVI.
Heistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista. Kai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa aistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin pitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä voi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi nähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään vyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän pakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin…
"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan voimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein. Niin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta alkaa tulla tohveliherra."
Ja toisen kerran:
"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?…
Tahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?"
Ja Gunvor vastasi:
"Kyllä, kyllä Einar… kyllä minä olen kiltti hänelle."
"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt hänen tapansa."
"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä kirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain, ei ollut niinkään kaunis."
Ja Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä kirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle: että hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä kutsumuksestaan hänen poikansa vaimona, ja että Gunvor muistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita…