"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia?
Enhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita"…
Mutta Einar silitteli asiaa:
"Oh, mitäkö?… Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään. Se nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta ukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta, jonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä… Muuten emme tarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan."
Einar sanoi isäänsä monesti "ukoksi", hiukan ylimielisellä, leppoisalla sävyllä — joskus "aiheuttajakseenkin." Vain muka näyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut kuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä, mitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. "Nyt hän tulee, huomenna", sanoi hän kerran. "Tule minun kanssani liikkeelle huomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei ole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit viisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään vetäytyvä…"
* * * * *
Gunvor nauroi taas.
"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän kuunnella tällaista… Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja kaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys…"
"Sinä olet kiltti, Gunvor… sillä sinä et tiedä, millaisia joskus nuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat… Mutta kuules, tehdäänpäs niin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella äidin kanssa."
"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut."
"Niin, kyllä hän tulee… Ehkä en ole muistanut siitä mainita… Sillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on niin hiljainen, katsos, ja sävyisä… ei vaadi mitään… Hm, meidän kesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan, joten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen… Mutta hänhän on tyytyväinen kaikkeen… Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen kanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu."