Gunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas ja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin. Ja Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta sydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten kaupunginvouti, "ukko", "aiheuttaja" oli otettava vastaan.
Seuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti Einaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin valtansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti Gunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli sensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten kaupunginvouti tahtoi: "Näin se pitää kantaa näin!" Sitten hän tiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että se hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: "Mitenkä? eikö sitä ole? Ja minkätähden ei, saanko luvan kysyä?" Kantaja parka ei tiennyt, miksi sitä ei ole: "Kaipa sen konkurssi keikautti", sanoi hän.
Einar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä. "Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä", sanoi hän, "minä käskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain." Ukko ei ollut aivan tyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. "Ahah, vai vaunuissa sinä ajelutat", sanoi hän, "sekin meno olisi voinut säästyä." "Eikös, isä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän", selitti Einar. "Ja sinä ja äiti olette kai matkasta väsyneet."
Rouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten Einar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena. Hän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja täällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan, kysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia. Mutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän Gunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina ohitse: "Katsos noita", supatti hän, "minkälaiset on hatut! Se on kauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!" Ja sitten hän tuskin puhui enää mitään.
He tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi heitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei ollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. "Isä on hiukan matkasta väsynyt", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja pyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.
He menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla. Sitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan pihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. "Nuo hotelliruuat on kovin kalliita", huomautti rouva… Niinpä niin, ehkä, ajatteli Gunvor. Mutta hehän pyysivät… ja sitäpaitsi: kaupunginvouti Henninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja muiltakin.
Syödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon, mutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei tuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja vouti nyrpisti toista sierantaan "yllytyksestä ja hassutuksista, jotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat."
Kun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua laskua… "niin juuri, kuitin minä tahdon", selitti hän, ja sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin.
Sitten hän sanoi menevänsä huoneesensa "lepäämään matkan päälle." "Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?" kysyi hän yhtäkkiä Gunvorilta, "melkeinkö koko päivän?… no hyvä… sanoppa hänelle terveisiä minulta,… ja sano, että me tullaan visiitille hänen luokseen huomenna kello kahdelta… hyvästi, hyvästi vaan!"
Ja yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy… aivan jäykästi, muodon vuoksi… ja katosi heti…