Rouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän jutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa… olivat antaneet huononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään hän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli "morsiustyttöjä"; mutta kasti oli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja hupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä alkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor oli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä koreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra toisteltiin moneen kertaan.
Gunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli muuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva, kysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin silmin.
Gunvoria hiukan puistatti: "Huu, tuota merkillisen kuuliaista naista." Gunvor ei häntä tuntenut… Mokomia nujerrettuja rouvia… olivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein vain pieniä, mataloita raukkoja?
Gunvor nousi vähän ajan kuluttua. "Minun olisi nyt mentävä", sanoi hän ja kätteli rouva Henningiä. "Hyvästi", sanoi hän. "Menetkö sinä?" kysyi rouva… "Kyllä… minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi, Einar…" "Minä saatan sinua vähän", vastasi Einar.
"No", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. "Sinä läksit kutakuinkin kiireesti." Gunvor vastasi: "Mitä Herran nimessä minä enää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?… Minä olen lievästi sanoen väsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi." Einar kartteli: "Oh, sinä liioittelet aina." Gunvor kiihtyi: "En liioittele. Minä kyllä lupasin sinulle olla kiltti ja kohtelias — mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä istua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat… Vihaavatko he minua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin hävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä."
Einar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: "Oh, elä hulluja… Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä. Ole kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat." "Enpä taida olla, Einar!" Gunvor meni, — oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan kotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui myöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina. Miten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut. "Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa", hän sanoi, "en surrut niin kovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että se häviäisi… Mutta nyt… en tiedä mitä ajatella… Ajattelet, että tuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä… ja hänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni…"
Rouva Kjeld vaikeni.
"Niin et ole koskaan ennen puhunut", sanoi hän. "Sinähän pidät niin paljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole kummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä maailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen, Gunvor."
Gunvor vastasi vitkastellen:
"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun ajatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?"