Gunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan vihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar… Sanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa mukaisilta.
"Isäni!" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu, "hän oli suuri ihminen… minun ei kannata närkästyä… jos sellainen mies, jota sanot isäksesi… jos hän koettaa tahrata häntä… Haha! hän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!"
Sitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: "Oi, Einar! Se on sittenkin mahdotonta… se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me olemme erehtyneet, Einar…"
Gunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen, nousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen päällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä… niin, se oli hänen… muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti käsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki ulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.
Hän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta sitten hän asteli reippaasti.
Melkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli jäljestä. "Sitäkö tarkoitat?" huusi hän, "aiotko tosiaan mennä?" Ja hän otti Gunvoria käsipuolesta. "Elä koske minuun!" "Elä toki sellaista", jatkoi Einar, "isä käski minun juoksemaan perästä. Että tulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon sinulle, Gunvor!"
Gunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka puhui tuolla lailla.
"Elä koske minuun!" huusi hän hurjasti, "mene tiehesi!…" Einar töllisteli. "Hyvä ihminen!" jatkoi Gunvor, "totta kai ymmärrät, että välimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt."
"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!" lausui Einar aivan kiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat pysähtyneet kadun toiselle puolelle.
"En, en, elä vain koske minuun!" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui…