"Oh, tuhat tulimmaista! katsokaa tuota ilkeätä pikitynnyriä, neiti
Pelander!"
Neiti Pelander nosti silmänsä paperikääreistään ja katsoi ulos.
"Ettekö te tiedä, se on myrskyn merkki?"
Hän oli pitkä, laiha nainen, samainen neiti. Pelander — noin kolmen- ja neljänkymmenen vaiheilla. Kovin hermostuneeksi hän oli käynyt sen jälkeen, kun hän oli tullut tänne länsipuolelle. Ylämaan luonne hänessä kuitenkin vielä säilyi, ja hän pelkäsi suurta, mustaa merta, joka mylvi pitkät syysyöt. Hän jäi istualtaan katselemaan tynnyriä hetken aikaa; se riippui tuolla ihan hiljaa. Sitte hän ikäänkuin säpsähti, ja hän sanoi:
"Hyi sentään — niinpä kai tullee tuollainen hirveä syysmyrsky jälleen"
Niinpä, olihan jotakin sellaista kaikesta huomattavissa!
Tolder Röst otti varmuuden vuoksi ylleen kaulaliinan, minkä hän kuitenkin kääri mekkonsa alle; sekä pitkävartiset saappaat — sillä eihän hän tiennyt, milloin sade tulee. Hetken perästä oli kallis lasti Hampurista tullattava, ja voihan se kestää kolme, neljä tuntia.
Tiellään meni hän "pörssin" kautta, missä hän luki tuoreimmat uutiset ja puheli tuttujen kanssa. Sitte laski hän edelleen alemmas puhellen kaikkien kanssa, joita hän tapasi. Saavuttuaan laiturille astui hän sen päästä päähän muutamaan kertaan ja puheli sillä välin muutaman luotsialuksen miehistön kanssa, joka juuri oli tullut satamaan. Heiltä sai hän tietää, että meri majakan luona oli levottomana.
"Eikäpä näy Albatrossiakaan," sanoi jaalan miehistön vanhin.
Se oli pitkulainen kari taivaanrannalla, jota niin kutsuttiin. Kun sää oli seestä ja ilma läpinäkyvää, niin kohosi kari ja näytti linnulta, joka seisoi vedenrajassa levitetyin siivin. Kun ilma oli oikein kaikkein selkeintä, niin liiti koko lintu ilmassa; mutta useimmiten ui se pää ja pyrstö näkyvissä. Mutta kun tuli myrsky vihmoineen ja sateineen, meni lintu sukelluksiin. Niinpä tänäänkin. Ei siitä nähnyt edes pyrstönhuippuakaan.