Se oli myöskin rivon sään merkki.
Pimeän tullessa olivat hampurilaiset viinit ja sikarit tullatut Mutta niinpä seisoikin Röst ja polki jaloillaan, vaikkakin hänellä oli pitkävartiset saappaat. Ja olipa jo aikakin hänen päästä lähtemään, sillä häntä jo palelsi. Hän otti muistikirjansa ja kääri sen kokoon, pani lyijykynän paikoilleen, ja pisti sen povilakkariinsa. Ja sitten pani hän mekkonsa nappiin ylhäältä alas saakka.
Mutta seisoessaan siinä noin, tunsi hän, että lounaasta tuli kylmiä puuskauksia. Meri kohosi ja lainehti kohisten laiturin alla niin, että patsasten ympäri vaahtosi Kaukaa ulapalta kuului kumeata jytyä, ikäänkuin jotakin oikein pirullista olisi ollut yhdellä koolla tuolla Tanskan puolella.
Tolderen niisti nenänsä, pisti nyrkkinsä mekon lakkareihin ja nousi ylöspäin.
* * * * *
Aivan oikein, samana yönä tuli myrsky. Se kävi ihan kautta kylän, ja sateen sekä usvan, jonka se mukanaan toi, ajoi se kauvas maalle. Itse pysähtyi se lähempänä merta ja käyttäytyi harvinaisen ankarana, ponnisteli voimiaan kellari-ikkunoista alkaen katonharjaan saakka ja toitotti alas savutorvista, kuten tuomiopäivän pasuna. Ja aikaisin aamusella, kun kyökkipiian piti kohentaa hiilustaa, syyti se nokea paksulta hänen nenäänsä niin, että hänen täytyi suojella itseänsä käsillään, jottei henkeänsä menettäisi.
Meren kanssa ei nyt ollut leikkimistä, ja ne, joilla oli väkensä siellä, olivat kovin huolissaan. Kaja, pesueukko, seisoi ja itki suolavettä lipeeseensä puolenpäivää, sillä hänen poikansa oli Pohjanmerellä, ja siellähän sanottiin olevan niin kovin vaikea purjehtia.
Mutta kallishan on aina kallista. Norjalaisia merimiehiähän ei ole joka paikassa, ja yksitellen tulivat he kotia tälläkin kertaa. Siellä oli miestä parinkymmenen ijästä ja vanhempiakin aina kaljupäiseen ukkoon saakka. Niin, nyt he olivat tuolla kotona jälleen, ja se oli Norjan maata, jota he polkivat, joten oli onnena pidettävä, että he olivat niitä kuin olivat.
Mutta kummallista kylläkin tunsivat he itsensä ikäänkuin vieraiksi tällä kotipaikallaan, ja kun he seisoivat laiturin päässä ja katselivat ulapalle, saattoivat he huomata, että he ja tuo mylvivä, raskaskuohuinen meri olivat ikuisia ystävyksiä, huolimatta niistä vaivoista, joita he siellä olivat kärsineet ja huolimatta niistä, joita he varmaankin vielä tulivat kärsimään.
Mutta siellä oli toisia, jotka eivät olleet ystävyksiä meren kanssa tuolloin. Alitullimies Abet asteli tuntikausin laiturilla ja odotti laivaa Fredrikshavnista, ja vaikka hän tyhjensi taskumattiansa pitkin, siemauksin, palelsi ja vilutti häntä sittenkin. Eikä muitten tullimiesten ollut lämpöisempi. Eikäpä onnenpojaksi voitu juuri kutsuakkaan mokomata, istua tuolla tapaa odottamassa jok'ikinen yö. Kymmenestä kahteentoista se toki vielä kävi päinsä, mutta myöhemmäksi kun luisti, niin oli hyvä, ellei uni vienyt voiton.