"Niinpä niillä on. Mutta missä ovat niiden rahat seitsemän päivän perästä? Minne ovat ne joutuneet? kysyn minä. Minä sen tiedän. Ne ovat matami Milenillä ja Jennyllä, tuolla, jota he kutsuvat Jenny Rataplaniksi, ja ne ovat nauha- ja rihkamakauppiailla. Eiväthän ne voi pitää killinkiä, kun niillä se on. Sehän ikäänkuin polttaa niiden kämmentä. Minä tapasin äsken Simen Mortensenin — — —"
"Vieläkö hän elää?"
"Elääpä niinkin. Hän käy nahjustamassa Örnillä. Örn pitää häntä pelkästä säälistä; mutta sitä vaan hän ei tahdo myöntää. Hän vaan tuhlaa. Kuusi markkaa kerrallaan vanhalle ämmälle; sen piti saada uusi puku, ja kaksi markkaa Petralle — tämän piti saada jotakin kaunista sunnuntaiksi — — pitihän nuorison saada koristaa itseänsä, sanoi Simen. Minun olisi tehnyt mieleni pyytää häntä pitämään silmällä Petraa. Sillä tämä ja Hansine Gyldenlakken juoksentelevat poikain kanssa varhain ja myöhään, ja jos se saa jotakin kaunista yllensä, niin käyvät ne liian persoiksi hänelle."
"Niin, se on sievä tyttö."
"Onpa niinkin. Ja onpa se jo oppinut itseänsä heittelemäänkin, vaikkakin käy vain kahdeksatta."
"Eipäs sitte, nuoriso ei ole ujo nykyään."
"No, se ei ole ollut milloinkaan ujo, isä."
Tämän viimeisen lausui kapakan Torgersen.
"Eipä vain, eipä vain; eihän se ollut milloinkaan."
Tämän jälkeen he eivät enää puhelleet, mutta tuijottivat suoraan eteensä, kuten uniset ihmiset tapaavat tehdä.