Mutta sitte sanoo viimeinkin vanha Torgersen, että onkos tämäkään laitaa. Mikseivät he menneet levolle? Näkihän hän, että heitä nukutti… Nyt sopi heidän mennä levolle, hän kyllä pitäisi huolen höyrylaivasta.
Tähän he nyt suostuivat paremmin kuin hyvin. Ja he asettuivat levolle niin hyvin kuin voivat, ja jättivät niin Torgersenin edelleen istumaan. Hän olikin mies oikealla paikalla. Hän oli vanha merimies ja niin valpas, että joku kertoi hänellä olevan silmät auki kaikkein paraimmassa unessaankin.
Torgersen istui siis ja nukkui.
Muuten oli kylläkin paikallaan istua tuolla tapaa. Mitään hauskaa ei täällä ollutkaan. Silloin tällöin kuului myrskyn ulvontaa — ja hetken matkan päässä temmelsi meri.
Heti tullipaikan alapuolella oli jono kala-aittoja, ja niistä pisti ulos muutamia pimeitä laitureita.
Alhaalla kala-aittojen luona oli ilta tullut aikaisin. Se oli tullut niin hienosti, niin vähin erin, ettei kukaan siitä tiennyt, ennenkun se jo oli tullut. Oikein hirvittävän mustana oli se tunkeutunut ahtaitten, epäterveellisten kujien kautta sisimpiin komeroihin ja soppeihin. Siellä oli sadevesi valunut yhteen ja muodostanut lätäköitä, joihin vesi katoilta kaiken yötä lorisi kosteassa ilmassa. Ja kauvimpana sisässä ähki yö nukkuen, vielä kauvan senkin jälkeen kun hämärä päivä oli ulkopuolella jo alkanut. Mutta viimein hiipi se sieltäkin pois, samalla tapaa kuin oli tullutkin.
Juuri silloin, kun se oli hiipinyt pois, kuului vihellys tuolta kaukaa ulapalta — höyrylaiva Fredrikshavnista oli siellä.
Nyt alkoi liikettä. Tullimiehet tulivat alas, ja etäisimmälle laiturille ilmestyi mies, joka ei ollut tullimies, mutta joka sittekin odotti höyrylaivaa. Hän katseli hetken merelle, sitte haukotteli hän niin että hän täydesti huusi, käännähti ympäri ja jäi astuskelemaan edestakaisin, odottaen, kunnes laiva laskisi rantaan.
Kantaja Nils Kjilen oli maannut kauvan ja hyvin säkkien välissä Olsenin tavaramakasiinissa. Hänellä oli oma taitonsa sovittautua niitten väliin, mutta sitä taitoa ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Nyt tuli hän ulos, kädet housujen vyötärössä, ja ravisti kylmänväreet itsestään. Mutta sitte muisti hän yhtäkkiä, että hän oli edellisenä iltana ollut jyskyttämässä Jenny Rataplanin ovelle, mutta tämä oli hirveästi ärähtänyt sisältä ja kysynyt, olisiko siellä joku, joka tahtoi väkisin tulla sisälle; siinä tapauksessa oli hänen heti meneminen noutamaan konstaappelia. Hän taas oli sanonut, että se oli vaan hän; mutta sitte oli tämä vaan käskenyt häntä lähtemään merille. Siitä hän nyt suuttui; sillä häntä pahasti aavistutti, että Peter Nasken makasi rahilla, missä hänen itsensä oli tapa levätä. Hän läksi silloin leipurin aidan taakse, rauhoittui siellä ja nukkui.
Pilvet riippuivat vielä harmaina alhaalla, mutta aamu tunki kuitenkin esille yhtämittaa, keskeytymättä. Ja kun sitte täyttä päätä lankesi valoa pilvipeitteen välistä, niin tuli parvittain kalastajaveneitä maalle päin, ja turskat, silakat ja hailit potkivat ilmi elävinä kalasäiliössä. Nyt tuli iloisempaa laitureilla. Kalaämmät tulivat rantaan, ja vientikauppias Salvesen seisoi aina tekemässä kauppoja ensimmäisen veneen kanssa.