Mutta muutamia tunteja myöhemmin, kun ihmiset tulivat ostamaan kaloja päivälliseksi, oli siellä sellainen elämä ja liike, että muudan kalaämmä, joka vyötäröltä oli viisitoista vaaksaa ympärinsä, juostiin nurin, mikä tapaus lienee luettava ihmeitten joukkoon. Ylhäällä kylässä oli vaan harvoja ihmisiä nähtävänä, ja tiellä oli niitä tuskin ainoatakaan. Ja ne, jotka siinä kulkivat, kulkivat kukin erinänsä ja olivat sennäköisiä, miltä näyttää, kun on välttämättömällä asialla. Ainoastaan kerran kulki siitä päihtynyt maalaispoika ajaen. Hän oli ollut kylässä ja myynyt säkillisen sianporsaita saksalaiselle. Mutta nyt oli spanjalais-Anna viekoitellut häneltä enemmän kuin puolet hänen rahojaan. Ja kun hän ajatteli, mitä isä-ukko oli tästä sanova — hän, jonka mielestä jo oli hirveätä, jos poika osti yhden rullan tupakkaa —, niin tuli hän koko hyville tuulelle ja löi hevosta selkään, jotta pitkät juomut jäljille nousivat.

Kappaleen matkaa edempänä oli vanha tie, jota ajaen kulkijat nyttemmin vähän käyttivät. Täällä oli puita jonossa kirkkomaalle saakka, sen sivutse panimolle ja yhä edelleen loppumattomiin. Tämä tie oli jotensakin autiona, paitsi puolipäivisin, kun hautakellot kajahtelivat. Silloin kulki sitä musta saatto, joka vei kuollutta hautaan, missä sen piti maata ja nukkua niin kumman raskaasti kukkien alla. Mutta myöhemmin iltapuolella ei sieltä kulkenut ainoatakaan ruumissaattoa, vaan siellä juotiin ja räyhättiin; sillä tuohon aikaan ostivat monet olutta tuolla ylhäällä ja vieläpä oikein tynnyrittäin — niinpä niitä siellä saattoi tavata neljä, viisi, jopa puolen tusinaa. Ja nämä jakaantuivat eri suunnille; muutamat menivät kylään, useat kuitenkin poikki tien, mäkitöyryjen taakse. Tai istuivat ja joivat he pensaitten juurilla, spanjalais-Anna keskellään. Hän sai silloin tyytyä vain kantajiin; joka päivä ei näet kylään sentään tullut kunnon maalaispoikia porsaineen.

Eikäpä siellä ollut ihan pahinta istuakkaan. Monet jätkistä olivat koko reippaita, ja tynnyriolut oli väkevää, mitä siinä lisäksi sitte lienee ollutkaan. Ja pensaat suojasivat niin hyvin, että siellä voi kauvankin istua palelematta.

Mutta kauvaa eivät pensaat enää antaneet suojaa; sillä hiljalleen, mutta taukoamatta vei tuuli puitten lehdet. Useimmiten oli mieli käydä apeaksi, kun näki miten se reuhtoi ja repi saadakseen ne irti. Nyt ei ollut enää pienintäkään huvia kävellä puistikoissa. Siellä näytti kaikki siltä kuin ainakin perinpohjaisen puhdistuksen jälkeen. Syksy ei sietänyt kesäkoristuksia, ja sen vuoksi se teki tehtävänsä kaikkialla. Nurmikot, joilla pikku tyttöset ennen olivat puseroissaan ja valkeissa sukissaan loikoneet ja potkineet, olivat nyt märkinä ja keltaisina, ja georgiinit näyttivät nyt vanhoilta likasieniltä, riippuessaan tuossa surkean näköisinä taittuneilla korsillaan. Jonkun revityn päärynäpuun ylimmässä huipussa riippui kenties yksi ainoa sitkeä päärynä, tuulessa heiluen. Kolkkoa oli elo nyt. Niin kauvan kuin oli päivää, oli sentään kullakin omat ajateltavansa ja tehtävänsä; mutta kun ilta tuli, silloin sitä asetuttiin kädet ristiin ja annettiin ajatuksien mennä omia teitänsä, ja kun käänsi silmänsä kolkkoon syysiltaan, tuntui vallan turhalta edes ajatellakkaan, että kesä enää milloinkaan oli tuleva takaisin. Ja ihan tietämättänsä saattoi ruveta haikeasti kaipaamaan kesää, sen lämmintä taivasta, suvisia iltoja ja pitkiä, valoisia öitä.

Silloin saattoi äkkiä kuulua ääni sellainen, minkä valittaja päästää. Se oli kissa, joka kulki ja porasi ulkona märässä ilmassa; se porasi toden totta epäselvällä, suruisella äänellä. Se muisteli varmaan sekin mielellään kesää, vallankin iltoja, noita suloisen myöhäisiä iltoja, jolloin kuu himmeänä kulkee alhaalla. Silloin oli senkin vallan toista. Sehän oli kerrassaan miellyttävää liikettä, kun yhdessä muutamain muitten hyväin ystäväin kanssa saattoi käydä kaidepuilla, kuljeskella turvallisessa puolipimeässä, hiiviskellä ihan minne vaan itse halusi, seisoa kiemaillen ja kehräten valkoisen naaraskissan edessä, kunnes tuli toinen nuorempi, joka tuota valkoista halusi. Silloin kyyristyä kokoon ja kiemurrella kuin ankerias — tai juosta niitten perässä, jotka karkasivat aidan yli, ja vuoron taas riippua suurena, mustana keränä ja huutaa, huutaa oikein sydämen ilosta, pitkään loppuääntä vetäen, niin että ihmiset unissaan puivat nyrkkiään, arvellen jonkin pirun siellä olevan liikkeellä.

No, eihän noita asioita nyt auttanut ajatella. Eipä, Jumal'avita! Ne semmoiset illat eivät niinkään pian palaja. Nyt sai se vaan ravistella sadetta yltänsä ja koettaa päästä johonkin kuivaan katokseen tai muuhun sellaiseen — sateesta ei se ollut milloinkaan pitänyt.

Kun kissa oli asettunut asemilleen halkolavan taakse, olivat vain ani harvat ulkoisalla. Mutta alhaalla laiturin luona, leipurin lankkuaidan takana seisoi Nils Kjilen ja kiroili Jenny Rataplania alas kuumimpaan kuumuuteen. Sillä, mistä tuli mustan pirun saada paikkansa, ellei hän ottanut huostaansa noita tuommoisia? — Tänä aamuna, pitkät ajat tähysteltyään, oli Nils nähnyt ison englantilaisen merimiehen astuvan ulos hänen pesästään. Se oli oikean murhamiehen näköinen, jommoisen kanssa ei Nils Kjilenillä ollut lainkaan halua ruveta tekemisiin — ja nyt taasen! Eikö totta vie, se istunut tuolla sisällä tänäkin iltana, hän, tuo englantilainen. Ja Jenny tarjoili hänelle sekä voileipiä ja savustettuja sillejä että ryyppyjä. Olisipa tuo edes ollut Peter Nasken, joka kumminkin oli norjalainen! Mutta mokoma ulkomaalainen. Kaikki naiset olivat hirtehisiä — muuten oli Nils Kjilen valmis painumaan maahan siinä, missä hän seisoi.

Mutta hän jäi seisomaan, joten se, mitä hän sanoi, oli kylläkin totta. Hänellä kaiketi ei ollut muu edessään kuin nukkuminen Olsenin tavaramakasiinissa tämäkin yö; tunkeutuminen sinne sitä tietä, jota ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt.

II.

Tullimies ei tiennyt, mitä uskoa ilmasta. Oli tosin vähän selkenemään päin, mutta mies ei vaan mennyt sisälle. Se seisoi yhä vaan ulkona sadetakkineen ja sateenvarjoineen. Mutta kun Röstiltä kysyttiin, oliko akka ulkona, ja hän vastasi ei — niin suuttuivat ihmiset koko ilmapuntariin.