"Ei se ole vaarallista — ne ovat vain kalevantulia," sanoivat miehet.
"Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa."
He istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja käsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta eipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan kalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi — — "Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi."
Heitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin ihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet luvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina tuontuostakin. He olivat toistensa näköiset — olivat he sanoneet —, he eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia imanteita. — Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he seisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin, ruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.
Miehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin — paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä — sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia sitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!…
Kun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet vielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa tottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki on aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli kaunis ilma.
He astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten välähti etelässä päin — kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä kertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä kuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.
He eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan, ja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat vaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat vieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat päänsä aluselle kallistaneet.
Mutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä tavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli, ja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka tarkasti hyvänsä.
Entäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne makasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.
Eikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi Jumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! — Ja miten oli käypä heidän, jotka olivat niin syntisiä? — heidän, jotka olivat antaneet Kristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä — ja jotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan — voi, mitä oli heidän nyt tekeminen? — Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman jäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja ottaisivat herätäksensä — — eivätkä he milloinkaan enää istuisi kenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä — eipä totisesti, ei kenenkään maailmassa.