Hän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä siitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä; pitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat myrskyistä ja haaksirikoista.
Mutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte oli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka molemmin puolin puita — — —
Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier sivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. "No, seisotteko ihan siellä ylhäällä, kaiken kansan yläpuolella.
"Neiti Pelander?… Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon teitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma. Siitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa paria. Kaksi paria heti täällä ylhäällä — makasi vieritellen itseänsä kadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten… se oli tuo porsas Peter Nasken ja postimies Paal — — — he seisoivat toistensa korvanpäitä repien — — niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti Pelander!"
Meier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana: heleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa hän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti Maja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli näet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään sen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla ihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!
Telegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa rakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista valoansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja siellä kulkemassa — sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja Hansinen — hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi tuommoiset kultakutriset — se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että tummat — ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan tuulesta.
Katsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat huuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen, minkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!
Juhla Fagerlannissa.
Talvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä sukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi se ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää kaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt parhaansa, sekin — aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi ilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.
Tavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja raitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti, joten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte näkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin tähdet.