Minä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle valkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.
Hänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin siimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin turska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin siinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: "No olen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan sellaista, jolla on kultaverhot yllään."
Tapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin sanoin: "Kalamies," sanoi se, "heitä minut veteen jälleen. Minä olen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla meren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja simpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä mielesi salajaa."
Kalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista ja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi kalastaja sen jälkeen ja sanoi: "Jos useampia tuollaisia kaloja koukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei autakkaan."
Mikäli muistan, oli runossa edelleen: "Jörönä hän istui sen illan hytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;" mutta kuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: "Kun hän seuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun hän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään, sillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan, tietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei, jokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli hänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään."
Minä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä on ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on suuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin tekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin että se on mainiosta miehestä lähtenyt.
Joka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista, muistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia minua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin kultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta — häneltä, jota kutsuvat Sakeukseksi —, niin saatte kuulla.
Jakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika. Kun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa ja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli heidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen, joten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin orastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän voi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri laitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla huoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus tuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta mielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää mitään toivottavaa.
Talo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen edustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista vuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt mitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti ja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei keksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen sen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.
Mutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella puolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen, näkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob antoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut niemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen ja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä viittaa hän ulapalle; "Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla tänä iltana!" "Merenemännän maa, — mikä se on?" kysyy Sjursen. "Se on se, missä merenväki asuu," vastaa mies. "Nyt valaisevat he illalliseksi… heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä he ovat rikasta väkeä."