* * * * *
Aikaisin iltapuolella läksivät he vesille ja soutivat Pitkänluodon sivuitse kauvas länteen, sillä siellä oli Jakob edellisinä päivinä nähnyt tiiroja lentelevän. He soutelivat kauvan ympärinsä, mutta mitään lintuja he eivät nähneet, eikäpä siellä siis myöskään liene ollut kaloja. Ei, ne olivat kai siirtyneet muualle tänään, jolloin heidän piti niitä pyydystämän.
He sousivat ihan siihen saakka, kunnes aurinko laski ja pimeä alkoi lähetä; mutta alastomat luodot ja saaret olivat ainoat, mitä he näkivät. Kerran he sentään näkivät linnunkin, joka uiskenteli hetken matkan päässä; se oli varmaankin sukeltajia, sillä kun he soutivat lähemmäs, katosi se sen tiensä.
Siten täytyi heidän kääntyä paluumatkalle ja soutaa takaisin. Tämän he tekivätkin mielellään, sillä nyt olivat he jo kovasti nälissään ja väsyksissä; he ajattelivat vain illallispuuroa ja vuodetta — kaikki muu sai olla, miten oli.
Sjursen käski Sivertin mennä etukäteen ylös sanomaan, että he jo jälleen olivat kotona. Ja sitte istuutui hän itse nuottaa koolle sitomaan. Tämän tehtyään jäi hän vieläkin hetkeksi istumaan, sillä hänestä tuntui, että kaikki oli siksi kurjaa, ettei enää kannattanut mitään varten itseänsä liikauttaa.
Merta oli tuossa hänen edessään pitkältä, ja laineet loiskivat rantoja vasten, niinkuin ne ijätkaiket olivat tehneet; mutta yhtäkkiä rupesi hohtamaan punaiselta Merenemännänmaan takaa, ja nyt vielä kovemmin kuin tavallisesti.
Ja yhtäkkiä näytti Jakobista, kuin alkaisi meri liikkua ja käydä maata vastaan korkeampana kuin ennen. Ulapalta päin kohisi, ja viimein syntyi laulu, joka yhtyi laineitten loiskeeseen.
Jakob Sjursen, Jakob Sjursen!
Tahdotko parkita minun verkkoni, parkita minun verkkoni,
Jakob Sjursen?
Jakob ei arvellut kauvaa, vaan huusi merelle päin:
Sen otan tehdäkseni!