Sitte ei Jakob enempää kysellyt, vaan läksi äkkiä Sivertin kanssa, poika edellä kulkien. Mutta kun he tulivat rannalle, eivät he ketään nähneet. Varmuuden vuoksi menivät he perille saakka, vaan eivät he sittekään nähneet ketään ihmistä. Silloin viittasi Sivert ulapalle ja sanoi näkevänsä jonkin liikkuvan Pitkänluodon takana, ja heti sen jälkeen huusi hän ja näytti missä oudon miehen vene oli ollut, ja molemmin näkivät he nyt neljä valkoista verkkoa aivan samalla sijalla.
Jakob otti varovasti verkot ja asetti ne veneteloille, jotta ne siinä olisivat hyvässä korjuussa. Mutta kaikkiin kysymyksiinsä sai Sivert, vaan vastaukseksi, ettei pikku poikain tarvinnut semmoisia tietää. Sen verran isä kumminkin ilmoitti, että verkot oli parkittava, ja että hänen piti joutuin kantaa puita koolle. Sivert ei ollut niitä, joita tarvitsee pyytää. Hän kantoi alas puolen katoksellista, ja sillaikaa kun isä oli noutamassa mustaa parkkipataa, löysi hän rannalta kaksi suurta hirttä, jotka sammumatta olisivat kestäneet palaa vaikka seuraavaan aamuun saakka.
Illan tullen oli Sjursenilla kaikki valmiina parkitsemista varten. Molemmin puolin pataa oli isot läjät parkkia ja halkoja, ja Sivert oli täyttänyt padan vedellä. Sitte virittivät he molemmat tulen sen alle, ja pian leimusivat liekit korkealla ilmassa, ja honkapuista lähtevä sininen savu liiteli hiljoilleen illan tyynessä.
Veden lämmitessä menivät he ylös ja söivät iltaisensa, ja nyt oli Jakob niin hyvällä tuulella, että oli todellakin hauskaa. Hän istui enimmän ajan ja puheli, miten ihan salamain välähdellessä ja ukkosen paraillaan jyristessä saattaa tulla kaunis ilma, ja miten Herramme on hyvä, hän ei milloinkaan tahdo olla liian ankara. Nytkin se saatiin nähdä. Ehkä heistäkin tuli rikkaita ihmisiä, ennenkun siitä tiesivätkään.
Vaimo yhtyi mielellään siihen, että Herramme on laupias, mutta siihen, mitä rikastumiseen tuli, ei hän paljoa vastannut. Mutta Sivertin mielestä oli kaikki totta, mitä isä sanoi, ja hän kysyi, saisiko hän uuden puseron, kun niin pitkälle oli päästy — tuollaisesta kankaasta, sinisen?
Kyllä, sen kyllä varat silloin kannattaisivat.
Mutta sitte hetken perästä muuttui Jakob taas totisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi puhelijas. Ja kun hän oli syönyt ja kiittänyt ruoasta, meni hän hiljaa ulos, ja ovessa sanoi hän, että heidän oli paras mennä mitä pikemmin levolle. Ei ollut mitään syytä olla myöhempään ylhäällä.
Kun hän tuli alas rantaan, alkoi vesi juuri kiehua. Hän pani parkkia pataan, niin paljon kuin hän, mielestään suinkin tarpeellisena piti.
Ja nyt istui Jakob Sjursen ja keitti parkkilivettä Merenmiehen verkkoja varten. Oli, kuin kaikki olisi häntä tavallaan auttanut. Ei satanut, ei tuullut. Oli sangen hauskaa, ja tuolla kaukana hohti punaiselta Merenemännänmaan takaa.
Lipeen piti saada kiehua niin kauvan, ettei pinnalla mitään ollut uiskentelemassa. Silloin vasta se oli kelvollista. Mutta kun aamu idässä sarasti, oli se sellaista kuin sen piti olla. Sjursen ammensi sitte lipeen kahteen leveään astiaan ja laski verkot niihin, yhden kerrallaan. Sitte asetteli hän lautoja päälle, pitkittäin ja poikittain, ja viimein isot kivet painoksi näitten päälle. Nyt oli kaikki valmiina. Padan pohjalla tosin vielä kiehui ja porisi vähän parkkilivettä, mutta alla oli vaan joitakuita kekäleitä ja hieman tulituhkaa.