Jakob nousi ylös ja läksi tupaan, missä vaimo nukkui. Salvan nosti hän varovasti, ettei vaimo heräisi, riisuuntui ja asettui levolle. Mutta hän makasi kauvan unta saamatta; vilpas yöilma oli kai tehnyt hänet näin virkuksi.
Viimein yllätti hänet kuitenkin väsymys, ja hän näki nyt kauniin unen.
Hän oli seisovinaan Korrtangenin äärimmäisessä päässä ja näkevinään meren kuohuilevan maata vasten. Pilvenhattaroita oli taivaanrannalla, jotka jyrähtelivät ukkosesta, ja tummanpunainen valo hohti Merenemännän maan takaa, mutta tuollaista kummallisen kaunista sähköleikkiä ei Jakob konsanaan ollut ennen nähnyt. Se hohti ja loisti pitkin juomuin tuolla etäällä, aaltojen harjat hohtivat mitä puhtaimmalta hopealta ja heittivät toisinaan tätä hohtoaan ylös vuorenseinämillekin. Osa siitä jäi vuorelle kiiltämään, kuten välistä näkee leimaustenkin tekevän. Mutta kun Jakob katsoi tarkemmin, näytti hänestä, ikäänkuin ne olisivat olleet hopeakillinkejä — ihan varmaan, se oli hopearahoja, oli kun olikin, leimaus oli puhdasta hopeaa, sitä oli pitkin kaikkialla, ja meri heitteli sitä edelleen yhä enemmän maihin. Lopulta kilisi ja kalisi hänen yltympärinsä säkenöiviä uusia hopearahoja. Ja niin kauvas, kuin hän näki, oli merikin hopeata, vieläpä Korrtangenin alipäässäkin, missä laineet vaahtoon yhtyivät, loisti niin kirkkaasti, että hänen silmiänsä häikäisi.
Sitte kaikui mereltä hänen korviinsa hienointa laulua kuin hän milloinkaan oli kuullut; vaan sanoja hän ei voinut erottaa. Ja vähitellen pimeni taivas jälleen. Hohto katosi, ja valo Merenemännänmaan takana heikkeni. Yksi ainoa kirkas raha oli jäljellä kalliolla. Sen otti Jakob Sjursen, ja joku kuiskasi hänelle, että se oli Merenmiehen antama lahja.
Herättyään jäi hän vielä hetkeksi makuulle, katsoa tuijotti eteensä vähääkään ymmärtämättä. Siitä sitte selvittyään ymmärsi hän kyllä, ettei hänen unessaan ollut vähääkään perää Mutta hyvillään hän tästä unesta kuitenkin oli.
* * * * *
Kun verkot olivat kylliksi kauvan lionneet, nosti hän ne ylös ja pani ne samalle paikalle, mistä hän ne oli löytänytkin.
Illalla seisoi Jakob rannalla ja huusi ulapalle, että nyt ne olivat sellaisia kuin niitten piti olla. Hän ei saanut mitään vastausta, eikä myöskään mitään hopearahaa ollut niitten sijalla, kun ne seuraavana aamuna olivat poissa.
Mutta sen ja seuraavankin päivän kuuli Jakob ja Sivert tiirojen huutavan, ja merelle katsoessaan näkivät he niitä isoin parvin lentelemässä kaukana ulapalla.
Lähenemistään läheni kolmas päivä, ja silloin niitä oli niin paksulta, että ne näyttivät ihan lukemattomilta. Mutta illalla, kun aurinko laski pilviin, tuli kuitenkin vielä useita lisäksi, ja merenpinta näytti, ikäänkuin kihisevän kaloista, jotka hyppivät ylös, ja linnuista, jotka pistäytyivät alas.