Jakob seisoi Hyljevuorella ja varjosti silmiään kädellä. Nuotta oli hänellä veneessä; hän odotti nyt vaan, että kalat tulisivat lahdensopukkaan, niin että hän voisi salvata koko parven yhdellä kertaa. Hän luuli makrillien nyt olevan näin liikkeellä. Mutta yhtä seikkaa Sjursen vaan ihmetteli, sitä näet, että ne tulivat näin kauniisti sopukkaan. Jokin varmaan niitä sinne ahdisti, mutta valaita hän ei nähnyt, ja niinpä hän ei totta tosiaan ymmärtänyt, mikä niitä ahdisti.
Mutta pitkältä hänellä ei ollut aikaa tuollaisiin ajatuksiin. Hän huusi Sivertiä ja sanoi, että nyt oli aika mennä veneeseen, sillä kalat olivat ennen pitkää siellä, missä niitten pitikin olla.
He tekivät niin ja soutivat ulapalle. Ja pian löysivät he paikan, mikä heidän tuli salvata.
Niin laskivat he nuotan varovasti rannasta toiseen.
Mutta kuulkaas, mitä tapahtui. Kun Jakob aikoi soutaa Sivertin toiselle rannalle, jotta hän vetäisi nuotan toisesta köydestä, niin näkevät he seisomassa siellä miehen ilmi elävänä. Hän oli pieni ja aivan mahdoton tuntea, koska hänellä oli suuri ommeltu takki yli pään. Nimeänsä ilmoittamatta nyökkäsi hän vaan heille ja käski Jakobin vaan vetää sillä puolen, niin hän kyllä vetäisi toisella. "Ja sitte on paras, että Sivert soutelee nuotan kohdalla, etteivät kalat karkaa sen ylitse".
He tekivät, niinkuin hän käski; sillä se oli järkevästi puhuttu.
Niinpä souteli Sivert edestakaisin, ja Jakob sekä vieras mies vetivät nuottaa. Sjursen ajatteli itsekseen, että tuo mies oli tosin laiha ja pieni, mutta hänen ruumiinsa mahtoi sen sijaan olla parasta lajia, "prima tavaraa," sillä hänen vetonsa oli kerrassaan voimannäytettä. Jakob saattoi tuskin seurata häntä. Sopukkaan päin he astuivat, köydet kireinä olkapäillä, ja nuotta seurasi hiljalleen perässä. Mutta joka askelelta kävi se yhä raskaammaksi. Varmaankin tarttuivat kalat siihen kiinni; ja Sivertpä huutaen luikkasikin, että hän voi nähdä niitä siellä ihan valkoisena.
Viimein olivat he nuottineen perillä.
Mutta mikä Herran ihmetyö olikaan siinä heidän nähtävänään! Lukematon paljous kaloja, erinomaisia ja suuria, jommoisia he eivät milloinkaan olleet nähneet. Olipa tosiaan vaara lähellä, että nuotta oli mennä rikki, elleivät he pidelleet sitä varovasti Nyt oli vaan täysi työ saada kalat irti oikein varovasti ja viskata ne veneeseen.
Kun he viimeinkin olivat saaneet tämän tehdyksi, nousivat he ylös ja ojensivat itseänsä, sillä he olivat käyneet ihan kankeiksi istuessaan niin kauvan kumarruksissa. Silloin äkkäsivät he molemmin, että vieras mies oli heiltä kadonnut. Ja samalla huomasivat he, ettei hän loppuun saakka ollut heidän luonaan ollutkaan. Jakob sanoi, että tämä oli vähän harmillista! Hän olisi mielellään antanut hänelle vaivoistaan parisen kymmentä, johon Sivert vastasi ihan varmaan luulevansa, että tämä oli sama mies, joka äsken tuli soutaen Korrtangeniin noitten neljän valkoisen verkon kanssa.