"Mutta sanoiko kukaan sinulle, että me olimme täällä — Andres ja minä?"
"Minä en uskalla sanoa mitään! Mutta" — hän tuli jälleen lähemmäs — "minä tulen Holevigistä tänään, enkä luule kovinkaan mahdolliseksi, että kukaan siitä mitään tietäisi. Mutta sittekin sain minä sen tietää, Bolstad."
"Hm, sinähän oletkin aina ollut tuollainen umpimielinen, Simen. No niin, kiitokset vaan ilmoituksestasi."
"Totteletteko minua, laivuri?"
Tiedäthän toki, ettei mies, joka on purjehtinut kovissa tuulissa sekä Pohjanmerellä että Atlantilla, ei voi olla lähtemättä, kun matka on vain Löytösaarelle. Nuo kaksi menivät jälleen kotia; mutta mies seurasi heitä koko ajan.
"Te olette kerran auttanut minua, laivuri Bolstad", alotti hän uudelleen, "enkä sitä ole unohtanut. Ja niin halusin tehdä jotakin vastavuoroa; mutta näyttää siltä, kuin en saisikaan tehdyksi sitä, mitä mielemmin haluaisin."
Laivuri astui hetken aikaa vastaamatta; mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä toinen oli sanonut, kävi hän itsekin vähän tavallista erinomaisemmaksi. Ja tämä ei niinkään vähää häntä suututtanut, koska hänen ei milloinkaan ennen ollut niin käynyt.
"Kuuleppas, Simen Naes," sanoi hän viimein miltei tylysti, "herkeä nyt jo noista lastenloruista… Muuten voi tapahtua, ettemme me kaksi ole enää yhtä hyviä ystävyksiä kuin ennen."
He olivat nyt Bolstadin asunnon edustalla.
Laivuri nyökkäsi äkisti Simenille, aukaisi sitte oven, työnsi Andresin edellään, astui itse sisään ja paiskasi oven perässään niin, että paukahti.