"Hänestä oli vaikeampi päästä erilleen, kuin luulinkaan." — —
— Kun he jälleen istuivat sisällä, kertoi Bolstad Andresille Simon Naesista. Tämä oli yksi niitä, jotka eivät milloinkaan olleet voineet oikein sopia ihmisten kanssa, vaikkei hän juuri tehnyt kenellekkään kiusaakaan. Ainoa, josta tämä piti, oli — häpeä sanon — hän itse — Bolstad. Rakkaus oli johtunut siitä, että laivuri kerran monia vuotta sitte oli puolustanut häntä muutamia ruotsalaisia kalastajia vastaan, jotka paraillaan kurittivat häntä, koska he luulivat hänen noituneen heille myrskyn.
Niin, suurimpana syynä siihen, etteivät ihmiset hänestä oikein pitäneet, oli se, että hänen sanottiin voivan noitua. Sen taidon sanottiin hänen perineen äidiltään, joka oli ollut pohjan puolelta.
"Minkälaista noitumista hän sitte harjoittaa, laivuri Bolstad?" kysyi
Andres… Hän istui vuoteen reunalla ja veti saappaita jalastaan.
"Kaikkea vielä, kuka sitä uskoo, mitä ihmiset puhuvat? — — — Niin, mitä mokomaa se on? — — — No niin, hän muka voi saa aikaan rivoa säätä mereltä päin, milloin vaan tahtoo; niin sanovat muutamat. Toiset taas kertovat, että hän itsessään tuntee, milloin sitä on odotettavissa. Kaikki pelkkää hullutusta ja lastenlorua — vaikkakin tahtovat pitää itseänsä kristittyinä ihmisinä".
"Ettekö te usko mitään yliluonnollista, Bolstad"?
"En, semmoista en usko. Enkä niissäkään tapauksessa usko sillä olevan mitään valtaa ihmisen ylitse niin kauvan kuin ihminen itse ei sitä mietiskele. Sen on laita ihan sama kuin pohjattomuuden, Andres! Sekin vetää puoleensa vaan silloin, kun siihen katsoo. Silmät ylös, mies! eikä sillä ole mitään valtaa — siihen oppiin minä luotan, ja se on auttanut minua tähän saakka".
Kello ei ollut viittä enempää aamulla, kun matami Bolstad nousi ylös, otti tulen ja viritti valkean kahvipannun alle. Sillaikaa kun se oli lävellään lämpiämässä, meni hän ulos ilmaa katsomaan. Oli niin tyven, ettei tuulenhenkeä liikahtanut. Hänen mielestään mokoma ilma oli liiankin hyvä. Niiden oli varmaankin pakko käyttää airoja — ellei ilma ulompana vaan ollut navakampi — — —
Seisottuaan siellä hetkisen, tuli hän jälleen sisälle, pani ulko-oven kiinni, mutta avasi oven miesten huoneeseen. Siitä heräsi Bolstad ja kysäisi, mikä siellä oli hätänä. Vaimo sanoi silloin, millainen ilma oli. Tähän vastasi Bolstad, että jahka he vaan pääsevät Reposaarensalmesta, niin kyllä tuulta tulisi. Vaikka ulompana oli kuinkakin navakkata, oli täällä sisempänä siltä miltei aina ihan unteloa.
Hetken perästä istuivat he kaikin kolmen aamiaisella sekä söivät hyvästi ja kauvan. Matami Bolstadin piti vielä antaa ryyppy heille kummallekkin, ja hän otti itsekkin tilkan lasin pohjalta. Kun aamiainen viimeinkin oli syötynä, veti Bolstad sarkanutun ylleen ja sen päälle öljytakin. Samanlaisen otti Andres taasen kissannahkaturkkinsa päälle. Sitte sanoivat he hyvästi vaimolle, hyvästi, näkemiin saakka! ja läksivät alas veneelle. Matami Bolstad astui perässä ja valaisi lyhdyllä, sillä kuu oli laskenut, ja oli melkein pimeä vaikkakin aamu oli koittamassa.