Miehet selviytyivät helposti. He irroittivat köydet ja varppeet, tarttuivat kumpikin airopariinsa ja olivat ennen pitkää keskellä Reposaarensalmea. Siitä he kulkivat edelleen tasaisin vetäyksin, ja hetken perästä tulla sutkahti Sauvasaari näkyviin, ja silloin oli heillä näköala vapaana länttä kohden. He näkivät nyt kuunkin matalalla, laskeutumaisillaan. Se ei valaissut, riippui vaan tavattoman suurena pilven takana ja hehkui tulipunaisena.
Ei paljoa puuttunut, etteivät nyt toivoneet tuulta, mutta siinä he pettyivät. Kaikki oli niin hiljaista kuin konsanaan huoneessa. Koko meri lepäsi raskaana ja hervottomana, vähääkään liikkumatta.
Tiettyähän on, että moinen rasvatyven ilma ulkona merellä on jotakin tavatonta. Se tekee olennon alakuloiseksi ja panee odottamaan jotakin, joka ei ole hyvä. Samoin nytkin. Ei kumpikaan heistä puhunut, ja se, minkä he lausuivat, tuntui miltei pakolliselta. Niinpä, kun Andres hymähtäen kysyi, minne maailmassa se kova tuuli oli jäänyt? hymähti myöskin Bolstad — mutta muuten ei siitä asiasta sen koommin puhuttu.
Koko pitkän talviyön istuivat he soutaen. Aika tuntui heistä sekä raskaalta että pitkältä. Yhden ainoan kerran lauloi Andres laulun, minkä mukaan he sitte tahdissa soutivat:
Kuule joutsenta, kuule joutsenta, joka valittaa saarella
hiljaisella hoi i hoi, ho i hoi, ho i hoi!
Kohta olen minä kulkeva merellä tuulisella ho i hoi, ho i hoi ho
i hoi!
mutta muuten ei kuulunut muuta kuin airojen kolaukset hankapeukaloita vasten.
— Kun aamu koitti, oli kaikki yhtä hiljaista kuin ennen. Ainoastaan pari kertaa olivat he tunteneet muutamia kosteita henkäyksiä lännestä päin, mutta niitä varten ei käynyt purjeita nostaminen. Heidän piti kulkea soutaen koko aamupuoli; ja vielä päivällislevonkin jälkeen, minkä he pitivät Juustokivellä, oli heidän airoihin turvautuminen.
Mutta myöhemmin iltapuolella — kello lienee ollut noin neljän paikkeilla — Andres yhtäkkiä viittasi muutamiin lännen puolella oleviin asuinkerroksiin, joita eivät he kumpikaan sitä ennen olleet huomanneet. Ne ajelehtivat merenpinnalla kuin ilkeä, käryävä savu; alimpana alhaalla näkyi muutamia pitkiä, tummanpunaisia juomuja, jotka kävivät yhteen meren kanssa.
He käännähtivät tuontuostakin päänsä näihin pilviin päin, ja joka kerralta tuntui heistä, kuin pilvet olisivat käyneet suuremmiksi. Ja kummankaan heistä etukäteen tietämättä silmänräpäystäkään, tuli heitä vastaan kylmä tuulenpuuska, ja silloin koko meri musteni.