Tämän yhden puuskan jälkeen oli ilma aivan tyven ja liikkumaton niinkuin ennenkin, ja sittekin luulivat he tuntevansa siinä muutoksen tapahtuneen. Molemmin he myöskin huomasivat, että kaksi merilintua tuli lentäen maalle päin. "Krii, krii!" huusivat ne molemmat ja tuijottivat veneeseen, liitäessään miltei aivan sen päällitse.
"Nosta purjepuu, Andres, käy kiinni, minkä jaksat! hoi!"
Bolstad ja Andres saivat purjepuun pystyyn yhdellä nostamalla. Mutta heidän siinä purjetta levittäessään tuli uusi tuulenpuuska niin, että keula vaahtoa viilsi.
Nyt alkoi myöskin meri kuohua ja käydä sekä vihreäksi että valkeaksi. Välistä tuli leveä laine rynnäten ja nostatti pauhun, keulaan osuessaan; mutta jatkoi matkaansa sitte edelleen maata kohden ja kohisi raskaasti mennessään.
Yhä useampia merilintuja turvautui maalle päin; milloin tuli niitä monta yhdessä parvessa ja luikaten, milloin taas vaan yksi ainoa mykkänä yksinänsä. Lopulta ei ollut ulkona keitäkään muita kuin he: mutta niin kauvan kuin päivää kesti purjehtivat he pulskasti eteenpäin.
Illempana kiihtyi tuuli kuitenkin rajummaksi. Ja pahinta oli, että se useasti tuli mitä ilkeimpinä vihureina, niin että heidän täytyi äkkiä kääntää vastaiseen, jotteivät menisi nurin.
Heidän täytyi vähän vähentää purjeita.
Niin purjehtivat he sitte hetken aikaa; mutta vähän ajan perästä täytyi heidän uudelleen vähentää purjeita; sillä myrsky kiihtyi.
Istuttuaan hetkisen tämän jälkeen, sanoo Andres:
"Minä pelkään, että tuuli kääntyy enemmän länteen, kuin olisi suotava."