"Niin, nyt kuulen minäkin sen," sanoo Bolstad, "tämä on meidän viimeinen matkamme Andres — me olemme aivan Rokan kohdalla — me olemme laskeneet liiaksi pohjoiseen. Mikset laske ulommaksi, Andres. Tyrskyt nielaisevat meidät."
"Onko se varoituskello, — — minkä he ovat pystyttäneet, varoittaakseen ihmisiä — Rokasta —"
"On niin."
"Niinpä onkin se tyrskyä, minkä tuolla sisempänä näen. Käännä vene, laivuri! Minä näen sen hohtavan valkealta; minä kuulen sen jyrisevän kuin tuomiopäivänä."
He käänsivät veneen, mikäli mahdollista, se alus olikin sellainen lintu, että se käänne käänteeltä nousi tuuleen.
Mutta sittekin kuulivat he kellon soiton pitkät ajat kaikuvan heidän korviinsa; mutta sitte heikkeni soitto heikkenemistään, eivätkä he kuulleet muuta kuin laineitten pauhun.
Yhtäkkiä hellittää Bolstad peräsimen ja huutaa:
"Nyt se on harmaa, Andres!"
"Mikä on harmaa?"
"Minusta se näytti harmaalta! — Se on varmaan se musta, jonka minä äsken näin; mutta tällä kertaa se oli harmaa."