"Pitäkää varanne, laivuri, tuolta tulee turma ihan perän puolelta!"
Heillä ei ollut pitkää aikaa tointuaksensa, ennen kuin se tuli hirveällä ryskeellä ja jyräyksellä, mikä työnnähti aluksen pitkän matkaa päistikkaa.
Siitä hetkestä tarttui Andres peräsimeen. Laivuri Bolstad ei kyennyt enää mihinkään.
Andres antoi mennä, kunnes hän näki edessäpäin pistävän esiin jotakin mustaa, minkä hän luuli Harmaasaareksi. Sitte teki hän, voimiaan ponnistaen, uudestaan käänteen.
Hän luuli ihan varmasti heidän jo osaksi päässeen paremmalle puolelle; mutta vähää sen jälkeen kuuli hän kellon jälleen läppäävän, ja vieläpä lähempänä kuin edellisellä kerralla. He eivät siis olleet käänteestä mitään hyötyneet. Eivätpä niinkään, veneen painolastihan oli pieni ja tyrsky painoi kovasti.
Niin ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin uskaltaa yritys, jota hän kauvan oli ajatellut: koettaa saada vene sisälle Messukuiluun. Jos hän vaan voisi päästä sinne, olivat he turvassa kaikelta vaaralta, sillä siellä sisällä oli vesi tyventä; sen hän tiesi entisestään.
Sen hän ilmaisi Bolstadille, mutta tämä vastasi vaan jotakin epäselvästi, että kullakin aluksella on oma määrätty aikansa.
Joka hiven otettiin nyt alas. Andres Aasen luuli ennen pitkää huomaavansa, että hän oli oikealla tiellä. Mutta juuri kun hän oli näkevinään leveän kuilun edessään häämöittämässä, huudahti Bolstad: "Nyt se on valkoinen!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä tölmäisi alus jotakin kovaa vastaan, niin että molemmat lensivät päistikkaa eteenpäin.
Aasen tunsi, miten kylmä vesi huuhtoi hänen päänsä ylitse, miten hän viskautui korkealle ylös, ja heti sen jälkeen rupesi koko hänen ruumistansa särkemään. Kun hän sitte tunnusteli eteensä, tarttui hänen kätensä johonkin märkään kankeen tai kanervaan, minkä päälle hän arvatenkin oli pudonnut. Hän makasi hetken siinä, mutta sitte hän yhtäkkiä muistikin, että hänen tuli ottaa selko Bolstadista. Vaivoin hän siitä sitte nousi ja tirkisteli ympärilleen… Laineita loppumattomassa jonossa oli ainoa, mitä hän näki. Ne olivat häntä sangen likellä, niin että hänen oli sukkelasti vetäytyminen niistä etemmäs, jotteivät ne peräytyessään veisi häntä mukanaan.
Mutta siinä tirkistäessään ja tähystäessään, ja epätoivon häntä siinä ahdistaessa, luuli hän näkevänsä jotakin, mikä näytti ihmiseltä, makaamassa muutamalla penkereellä lähinnä merta aivan suuren kiven takana, mikä varmaankin oli estänyt laineita sitä mukaansa vetämästä. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Bolstad.