Aasen oli rohkea mies ja ennen kaikkea väkevä. Soveliaalla hetkellä, kun meri vetäytyi takaisinpäin, heittäytyi hän äkkiä alas penkereelle ja nosti sen ylös oikealla voimannäytteellä. Mutta miten raskas oli hänen laivurinsa! näytti siltä kuin olisi henki poissa. Vaikka hän ravisti häntä ja puhalsi henkeä häneen, pysyi hän edelleen liikkumattomana. Mutta sitte yhdeltä kertaa huomasi Andres oikeassa ohimossa pahan haavan, mikä ulottui kauvas päälakea kohden ja mistä vuoti verta; se oli kai syynä hänen raukeaan voimattomuuteensa.
Aasen otti silloin esiin nenäliinansa, levitti sen ja sitoi pään ympäri, niin hyvin kuin voi, verenvuotoa tyrehdyttääkseen. Sitte veti hän kissannahkaturkkinsa yltänsä ja kääri sen hänen ympärinsä, ettei häntä palelisi, ja sitte lausui hän puoliääneen, jotta, jos mahdollista, Bolstad tajuaisi: "Kestä hetkinen, laivuri! kyllä ne pian tulevat pyydyksiään kokemaan."
Sitte otti hän sairaan pään syliinsä ja istui ja lämmitti sitä, minkä voi.
Verenvuoto Andresta nyt vaan enin huoletti. Sitä tihkui nenäliinan läpi ja valui maahan raskain paksuin pisarin.
Toisinaan otti hän myöskin kädellä päähänsä, ikäänkuin olisi tuntenut siinä jotakin märkää, mutta eniten makasi hän ihan hiljaa, ja kun Andres kysyi, särkikö sitä, ei hän vastannut mitään.
Pari tuntia kului tällä tapaa. Ne kuluivat, hitaasti, niinkuin arvata sopiikin. Laivuri Bolstad ei äännähtänyt vähääkään, ja ellei hän olisi ollut siksikin lämmin, olisi Andresin ollut uskominen istuvansa siinä kuolleen miehen kassa. Mutta äkkiä heilautti hän päätänsä ja alkoi ponnistaa kuuluviin jotakin, vaikkakin suurella vaivalla: "Andres, Andres!… Minä olen kauvan nähnyt sen häilyvän silmieni edessä… minä luulen, että se on äiti vainajani… tai sitte se on kuolema itse…"
Tämän jälkeen makasi hän raskaampana Andresin käsivarsissa, ja tämä luuli huomaavansa, että hän kylmenemistään kylmeni. Kasvoihin ilmestyi tuommoiset kummat piirteet; oli, kuin kaikki olisi kovennut ja jäykistynyt. Hän ei sanonut enää mitään eikä välittänyt enää mitään kuullakkaan, Aasen sanoi vielä kerran: "Teidän on kestäminen hetkinen, laivuri — kunnes ne tulevat pyydyksiään kokemaan."
Mutta hetken perästä kohottautui sairas mies puoleksi istualle ja katsoi ikäänkuin kummastuneena ympärillensä. "Mutta nehän ovat vain vanhoja airoja, joita täällä on, Andres. Vain vanhoja airoja ja haroja… Pyydä äitiä hiukkasen siivoamaan;… nythän on jo Joulu aivan lähellä, ja kun veljeni tulee, ei sovi, että kaikki tämä törky on tässä ympärinsä… Entäs lehmä sitte, mitä sillä on täällä tekemistä? onko mokomaa ennen tapahtunut?… Sen vaan sanon, etten huoli lehmästä huoneeseen… Sehän likaa kaikki, mitä täällä on… Eikö se hyvällä lähde tiehensä? eikö… niin olen, totta tosiaan, antava sille, että tietää… Mutta otappas pois tuo raskas mytty rinnaltani… voi, ota se pois, Andres, niin olen sulle oikein kiitollinen, sillä se on niin tukala… minun täytyy niin surkeasti ähkiä, kun se on siinä…"
Hän makasi hetken ja ähki raskaasti; mutta vähää sen jälkeen luisti hengitys tasaisemmin, ja Andres luuli hänen nukkuvan.
Vähän ajan perästä alkoi hän kumminkin uudestaan puhua syvällä, miltei tuntemattomalla äänellä. Mutta silloin näytti hän tajuavan, mitä sanoi: "Sinä kyllä tästä selviät. Andres, sillä sinä et saanut tärähdystä päähäsi… se oli minun loppuni. Mutta sano eukolle, ettei hänen tule olla pahoillaan… ja kiitä häntä siitä, että olemme yhdessä olleet… ja sitte muistakoon hän Herraa, joka ruokkii linnunpojatkin, ja joka sanoo: minä annan rauhan sinulle, koskas huudat minua… mutta nyt ei minulla varmaankaan enää ole pitkältä jäljellä…"