Sen jälkeen makasi hän niinkuin ennenkin. Verta valui vielä päästä, mutta vähemmin sentään kuin ensin. Sitte tuli viimein kuoleman taistelu, jolloin hän kiristi hampaitansa ja voivotti. Vaan sitä ei kauvaa kestänyt. Andres ihan huomasi, milloin se loppui. Siinä hänen ympärillään syntyi kummallinen hiljaisuus… hänestä näytti, kuin olisivat laineetkin tyyntyneet.
Mutta kummalliselta tuntui istua siinä kuolleen miehen kanssa! siinä valtasi hänet oikea juhlallisuus, ja hän rupesi rukoilemaan ääneensä, rukoilemaan, jota hän ei ollut tehnyt koko elämänsä aikana. Niin, kerrankin hän huusi, minkä suinkin jaksoi; — se oli silloin, kun hän rukoili, että laivuri Bolstadin saisi olla niin hyvä kuin suinkin olla saattoi.
Tämän jälkeen hän rauhoittui ja puheli ikäänkuin tuttavallisesti ja hiljaa Herramme kanssa, ikäänkuin arvelisi hän, että he kaksi kyllä keskensä sopisivat. — —
Kun aamu sarasti, talttui tuuli yhtä nopeaan kuin se oli yltynytkin. Andres läksi silloin jalan kiertämään karia, pysyäkseen lämpimänä ja tähystelläkseen veneitä. Edellinen oli täysin yhtä tarpeellista kuin jälkimmäinenkin, sillä vaikka ilma keskitalven ilmaksi ei ollutkaan kylmää, vilutti häntä sittekin niin, että polvitaipeet tärisivät.
Viimein puolenpäivän aikaan tuli kaksi venettä soutaen — toinen heti toisen jälkeen. Aasen huusi niille, ja ne tulivat kumpikin lähemmäksi.
Ensimmäisessä veneessä istui väkeä, joka tunsi sekä hänet itsensä että Bolstadin. Kolme miestä heistä otti ruumiin varovasti veneeseen ja levitti purjeen sen ylitse.
Mutta koko sinä aikana eivät he paljoa puhuneet eivätkä voivotelleet. He katsoivat vaan toisiinsa ja nyökkäsivät päätänsä, ikäänkuin olisivat he tämän jo edeltäpäin arvanneet.
Neljäs tuki Andresta, sillä tämä oli todellakin heikkona. Oli ikäänkuin osa kuolemaa olisi hänet yllättänyt. "Mutta tuollaiseksi käy, kun noin kauvan istuu ruumiin luona," sanoi vanhin miehistä. "Hän kyllä toipuu jälleen." — — —
Simon Naes oli se, joka oli saanut molemmat veneet matkaan. Hän oli käynyt rannassa aamulla, kun Bolstad ja Aasen läksivät, vielä kerran neuvoaksensa heitä pysymään kotona. Mutta he olivat silloin jo lähteneet ja näkymättömiin häipyneet.
Mutta kun laivuri Bolstad haudattiin muutamia päiviä myöhemmin, kulki Simen sen pienen joukon jälkimmäisenä, joka ruumista seurasi. Hän ei tahtonut laiminlyödä saattamasta maahan sitä miestä, joka oli ollut hänelle hyvä ja ojentanut hänelle kätensä silloin, kun kukaan muu ei ollut tahtonut sitä tehdä. —