Lännetär.
Muistuu mieleeni eräs sieltäpäin — niin, mikä hänen nimensä olikaan? Se nimi saattoi meidät kaikki niin kovaan pulaan; meidät kaikki neljän oikealla puolella olevan huoneen asujamet.
Sillä hän oli meidän "palvelijattaremme".
Mutta kun oikein muistelen, oli hänen nimensä varmaankin Teodine, jonka nimen me keksimme lyhentää Dinaksi.
Tämä tapahtui rouva Holmsenin "täyshoidossa." Istuessamme kerran illallisella aukeni ovi hiljaan ja huoneen kautta kulki pieni palvelustyttö, noin kahdeksantoista-, kaksikymmentä-vuotias. Se ei ollut rohkean kristiaanialaispiian alituista juoksemista; ei, se oli varovaisen ihmislapsen astuntaa, joka liikkui sangen siivosti, kummallekkaan puolelle katsomatta. Vieläkin on silmissäni, mitenkä hän meni suoraan ulos ja pani oven hiljaa kiinni perässänsä.
"Mutta hyvä rouva Holmsen," sanoi kaunis bergeniläisnainen laulaen, "mikä se oli?"
"Se on teidän uusi palvelijattarenne, neiti Eva. — — — Hän tuli tänne eilen, ja minä otin hänet heti palvelukseeni. Hän näyttää niin siistiltä ja hiljaiselta. Hän on kaiketi lännetär, lännestä kotoisin."
"Totta tosiaan, hän näyttää hiljaiselta. Muuten on hyvä, että pääsimme eroon Karenista. Hänen paksua kopistiansa en voinut kärsiä — — hän oli aina porttikäytävässä tähystyksellä, kun minä tulin kotiin."
"Asianajaja hän muuten olikin."
"Ei, eipäs ollut. Serkkuni tuntee hänet."