"Mutta minä tunnen hänet persoonallisesti."
Ja niin joutui "medisinaari" ja neiti Eva väittelyyn siitä, oliko paksu "juristi" kopisti vai asianajaja, — ja pieni palvelustyttö unohtui toistaiseksi. — —
Hän sai siis osalleen ne neljä huonetta oikealla puolella. S.o. hänen tuli palvella yhtä medisiinaria, yhtä luutnanttia, taid. op. neiti Evaa ja minua.
Minä näin hänet monta kertaa päivässä ja sain silloin kuulla, että hän oli Listerin puolelta, vaan että hän oli tullut Kristianiaan, koska täällä saatiin suurempaa palkkaa.
Hänellä oli muuten kovin raskasta rouva Holmsenilla. Uskokaa pois, että meidän kävi usein häntä sääli. Useammasti kuin kerran tapahtui, että luutnantti itse työnsi hiiliä uuniin, että medisiinari itse kävi ostamassa oluensa, ja että minä itse — niin minä tein todellakin paljon tuota pientä säästääkseni.
Mutta minkä me miesväki ymmärsimme, sitä ei ymmärtänyt bergeniläisnainen. Hän oli hyvä ihminen, — mutta palvelusta hän vaati, paljon palvelusta; ihan pienimmästäkin syystä hän soitti kelloa.
"Missä ovat minun kenkäni, Dina? — ei ne, ei, vaan ne kiiltävät, joissa varvaskoristeet — ne melkein uudet. Kun eivät vaan ole sängyn alla, niinkuin viimekin — aivan totta tosiaan! ne ovat vallan seinustalla. Voi, Dina, otatteko ne esille, niin olette hyvä."
Niin tuli ryömiminen ja konttaaminen.
"Tuhat kiitosta; muistakaa nyt viimeinkin, ettette pistä jalkineita sängyn alle. On niin ilkeä saada niitä sieltä esille taas. Kiitoksia vaan; ei mitään muuta tällä kertaa."
Ja neiti Eva pani jalkaansa ne uudet kengät, missä oli varvaskoristeet, hellitti vähän paksua, keltaista palmikkoansa ja läksi ulos harjaantuaksensa "ranskankieliopin poikkeuksissa."