"Mikä häntä sitte oikeastaan vaivasi?"
Hän seisoi ja hypisteli neuvottomana esiliinaansa. Sitte sanoi hän jotakin epäselvästi siihen suuntaan, että hänen laitansa ei ollut oikein hyvin siitä illasta saakka, kun hän portailla lankesi ja loukkasi itsensä.
Hänen siinä seisoessaan päivänvaloa vastaan, näimme me kaikin, ettei hän suinkaan terveeltä näyttänyt. Hän oli kuihtunut paljon viime aikoina.
Ja niin sai hän mennä sisälle lepäämään. —
— Se oli "Taiteitijalinnan" aikoina. Vähää ennen olimme me nähneet pitkän jonon ratsastavan pitkin katuja ja kuulleet linnanherran lausuvan kansan tervetulleeksi. Ja me nuoret kävelimme ja vietimme aikaamme tuolla ylhäällä linnanpuistossa valoisan kesäyön toisensa jälkeen.
Sillä siellä oli paljo nähtävää: punasilmäisiä, kesyjä jalopeuroja, jotka kiljuivat ja ampuivat pistooleilla ja kävelivät kahdella jalalla ihan yhtä hyvin kuin neljällä. Ja laulavia lehmiä ja iloa ja paljo riemua. Koko kaupunki oli siellä ylhäällä. Ne, jotka eivät saaneet tilaa "linnassa", ajelehtivat ympäri Linnanpuiston käytävillä.
Eräänä iltana tapasi pari meistä neiti Evan siellä ylhäällä yhdessä tumman ystävättärensä kanssa. He olivat mainion näköiset molemmat; toinen niin vaaleana, toinen niin tummana täydensivät he toinen toisensa mainiosti.
Ehkä sentään tumma voitti.
Hänellä oli yllään tummanpunainen hame vyötäröllään kiiltonahkainen nikkelivyö, joka luisti raskaasti alas lantioitten yli joka askelelta, minkä hän astui.
Heillä molemmilla oli ollut oikein perinpohjin huvia! He olivat juoneet samppanjaa Evan sedän kanssa; mutta sitte yhtäkkiä oli setä huomannut, että nyt heidän piti lähteä. Siihen eivät he mitenkään tahtoneet suostua, ja hetkisen perästä pistäytyivät he syrjään hänestä: tumma tunsi ikäänkuin jotakin olevan irroillaan, ja Evan piti auttaman häntä sitomaan sitä paikoilleen, ei, hänen ei pitänyt olla siinä läsnä; se ei soveltunut herroille.