Niin pyysivät he hänen menemään hiljaa edelleen, jotta he voisivat hänet jälleen saavuttaa.
Ja niin juoksivat he tiehensä.
Sillä eihän todellakaan sentään ollut aikomus mennä kotia. — —
Me kiersimme linnan yltympärinsä, kunnes kaikki oli lopussa. Mutta tämä yö oli sentään niin kovin kaunis.
Ja sitte me menimme alas ystäväni jasmiinihuvilaan ja istuimme siellä, kunnes päivä idästä sarasti.
* * * * *
Mutta sillaikaa makasi Teodine, jota myöskin Dinaksi kutsuttiin, kotona ja kuoli.
Eräänä aamuna kiersi "pensionaatissa" sanoma, että hän oli kuollut. Että hän makasi vuoteellaan ihan kankeana, silmät auki. Siellä syntyi tietysti ihmettelyä ja liikettä kaikkialla. Miten kaikessa maailmassa saattoi se oli mahdollista? kuolla — noin ilman mitään enempää! —
Seuraavana päivänä vietiin hän hospitaaliin, missä ruumiintarkastus oli toimitettava. Mutta tämän ruumiintarkastuksen jälkeen katosi hän meiltä.
Rouva Holmsen ei ymmärtänyt vähintäkään. Hänellähän oli ollut niin paljo hommaa, ettei hänellä ollut todellakaan vähintäkään aikaa pitää huolta Dinan sairaudesta. Vallankaan koska Dina itse ei virkkanut mitään. Edellisenä iltapuolena kuuli hän tosin toiselta palvelijattarelta, jolla nyt oli medisiinarin tyhjä huone, ettei sairas viime aikoina ollut ruokaan kajonnut. Lisäksi vielä, että hänen silmänsä olivat niin kiiltävät. Mutta eihän tosiaankaan mokomasta kuolla tarvinnut. Olipa rouva Holmsen edellisenä päivänä itsekin ollut hänen luonaan kysymässä, miten hänen oli, ja silloin oli hän vastannut, että hän "miltei uskoi voivansa hieman paremmin." Mutta hän halusi saada vettä.